Waah. Yöt ovat kivoja.
Paitsi silloin kun pitäisi ihan oikeasti olla nukkumassa, koska aamulla on sosiaalipolitiikkaa tai jotain muuta yhtä tärkeää ja skarpattavaa ainetta.

Tartteis elämän.
Tartteis vähän rohkeutta suuntaan tai toiseen.
Tai rohkeutta vaan antaa jumaliste olla.

"sä tarviit sun lääkkeet jotta sun hermopäätteet tajuaa että pakeneminen on mitä sä teet parhaiten"

On jotenkin ihmeellisen levoton olo.
Ihan kun jotain olisi ihan just tapahtumassa, vaikkei mitään hajua mitä se voisi olla.

Nuijanukutus voisi olla paikallaan.

Ja tuntuu surullistelta, mutta myös hyvältä ja helpottuneelta. Kaikki meni niin oikein, kuitenkin. Ehkä pelkäsin eniten sitä, etten itse pystyisi hymyilemään vielä viimeiset hetket, nauramaan, että sain tutun hännän heilumaan. Mutta pystyin, jostain sieltä kyynelten takaa. Ja oli niin helpottavaa kun nukahtaminen oli Miinalle helppoa, hengitys pitkiin aikoihin kevyttä, niin kevyttä etten huomannut viimeistä hengitystä, vaikka olin ihan siinä, kädet rakkaan kaulan ympärillä ja otsa Miinan otsaa vasten.

Nyt tuntuu, että tossa vierellä on koko ajan sellainen tuttu lämpö, vaikkei olekaan. Mutta miten se voisikaan lähteä pois, kun Miina on ollut osa minua niin pitkään, lapsesta aikuiseksi. Ei olisi minua, jos sitä lämpöä ei olisi. Ja lopulta onnistuin myös löytämään sanat, joita etsin. Potterista, mutta se tuntui sopivalta, koska Miinan kanssa mie pakenin todellisuutta nuorena. Yhdenkin kerran rämittiin metsässä, ja lunta oli vyötäröön asti. Ja olin ihan eksyksissä ja ajattelin, että en jaksa kävellä eteenpäin, että jos maailmassa on mitään oikeutta, niin Tylypahka ilmestyy ihan just mun eteen. Latu ilmestyi, kun vaan jaksoi tarpoa, ja pääsi kotiin, mutta se tunne on yhä tuttu. Että oikeastaan tämän maailman lainalaisuudet ei koske mua ja Miinaa, ja siksi Miina saa olla tossa edelleen, mun sielun vasemmalla puolella lämpönä. Eikä se mene pois.

Joo, olen taas tosi hyvin saanut puhuttua koko jutusta yhtään kellekään. Ja kommenttilukosta päätellen voitte arvata, etten halua jakaa tämän enempää.

Miina kuolee huomenna kello 13, ja mun sydän särkyy. Särkee jokainen asia, minkä ei pitäisi sattua, enkä mie tiedä miten tästä selviää. Ajattelen vaan, nyt on tämä tehty, nyt on enää päivä, sitten kaikki on ohi, on taisteltu taas yksi tunti, yksi vierailu ja yksi viimeinen asia kerrallaan.

Mutta mie en ole onnistunut itkemään kun ihan lyhyitä hetkiä. Mietin, että olenkohan mie ihan täysi paska, pelkuri vai tosi rohkea kun mulla on olo, että tämän pitää päättyä, koska jos se jatkuu, niin sattuu vaan enemmän. Ehdottivat aikaa joko ensi viikolle ja huomiselle kahta aikaa, valitsin aikaisemman. En tiedä pitäisikö sen olla väärin, vai oikein.

Mietin, että miten tässä käy, kun tämä suru nyt tuntuu jo niin paljolta, ettei sitä voi jakaa, että siihen tukehtuu, että mitä tapahtuu huomenna kello 13 jälkeen. Pysähtyyköhän kaikki? Toivoisin vaan että tulisi joku pimeys ja uni ja sitten heräisi eikä enää tuntuisi pahalta, eikä syyttäisi itseään. Kun mistä sen jälkeen taistellaan? Ei voi taistella niin, että jos kestän tämän, niin on yksi asia vähemmän. Ei tarvitse varata aikaa, ei soittaa lääkärille, ei kertoa koiran painoa, ei sitä minkä tuhkauksen haluaa, ei pyytää iskältä rahaa, tai elliä ja äitiä tulemaan mukaan. Kaikki on tehty, paitsi että pitäisi nyt nukkua viimeinen yö, viimeinen lenkki, viimeinen tokotreeni, viimeinen automatka, viimeinen silitys, viimeinen katse, viimeinen hengitys.

Sitten tuleekin ensimmäisten asioiden vuoro, ja en haluaisi yhtään niistä. Näistä viimeisistä voi pitää kiinni vielä vähän aikaa.
Lähdettiin aijan luota ja tiellä oli jänis, juostiin sen perään ja mie nauroin, ja Miina juoksi kovaa korvat niskassa. Sitten se kääntyi, niska painui, katsoi muhun, ettei ole hyvä olla. Ja mie lupasin, että huomenna on. Ihan sama kuinka paskaksi sitä itse menee.

Mie olisin halunnut löytää jonkun runonpätkän, jossa olisi kaikki, mutta ei sellaista ole. On vaan paljon erilaisia sävelkulkuja, ajatuksia, toiveita, hetkiä, katseita. Yksi kuva kuitenkin on, kiitos siitä aijalle.

Äiti ja Elli löysi kaupasta mainoksen 16-viikkoisesta tyttökissanpennusta Kortepohjassa. Koska kaksi aikaisempaa kissahanketta on epäonnistuneet (1. paikassa eivät osanneet päättää ottavatko vai antavatko sen pennun minkä mulle lupasivat, 2. ehdokas oli sairas), lähdin vähän pessimistisenä liikkeelle.


Se on valkoinen mustin ja harmain läikin, sillä on kauhean pitkät koivet, isot korvat, keltaiset silmät ja huolestunut ilme. Ja se ei tykkää Mallasta vielä yhtään.

Eron ja luopumisen tuska on kuitenkin koko ajan läsnä. Istuimme katsomassa idolsia ja se tapahtui. Musta nahkapanta on tyhjän panttina, ja nukkuminen tuntuu omituiselta. Romahdus tapahtui onneksi äkkiä, se ei ehtinyt kärsiä lainkaan. Nyt ruumis odottaa parvekkeella lopullista hautapaikkaansa. Uskollinen sänky on poissa. Liimatapit eivät enää kestäneet.

Tulipahan taas huomattua, että mun käsitykset tosta koirasta ei ihan aina vastaa todellisuutta.
Kiäpä on nyt sitten virallisesti 180 ja puolen pisteen verran pätevä TOKOKOIRA, ilman nauruntyrskähdystä.

Kissa tuli ja laittoi tagin. Tämä on siis senkin mielestä selvästi erittäin tärkeä päivä. Siis eilinen oli.

Onnistuneet ilmeet osa kahdeksansataa.
Kiits Fivil!

Litimärkänä jääkylmässä vedessä kasteltuna, käärittynä kivistävän sormen ympärille ponnarilla.

Vitun ampiaiset.

Nyt on toinen viikko Jamkia ohi, ja alkujärkytyksen (orientaatioviikolla kahdeksantuntiset päivät eikä oikeastaan mitään just nyt opintoihin liittyvää tehty) jälkeen edelleen ihan tosi hyvä fiilis koulusta.

Jotain omituista sosionomeissa on. Lähes kaikki ihmiset joihin olen tutustunut vähänkin paremmin haisevat tavalla tai toisella tosi pahalle. Varsinkin tyyppi jonka kanssa hengaan eniten. Mun on pakko  olla hengittämättä kun se puhuu mulle, mutta muuten kyseessä on ihan kiva tyyppi. Se on sellainen kitkerä kahvia, tupakkaa ja kissankusta yhdistettynä voimakkaisiin mentoleihin ja hikeen -ödööri.

Mun suurimpia onnellisuuden aiheita koulussa on kouluruoka, kiva opiskeluryhmä ja tosi kiva tutoropettaja. Lisäksi asiat on tähän menneessä olleet tosi helpostiymmärrettäviä, olen osannut jopa tehdä hopsin - jotain mitä en oikeasti koskaan saanut yliopistolla aikaiseksi.

Koirillekin kuuluu hyvää, vaikka Miinan sairastelu nyt vähän säikäyttikin. Mallan kanssa ollaan menossa tokokokeeseen kahden viikon päästä ja mie oikeasti kuolen.

...ja just viikkasin vaatteet sängylle, niin eikä paidan päällä nyt makaa kahdeksantoista kiloa karjakoiraa ja kaksi kiloa kissaa. Prkl.

Oltiin eilen katselemassa luonnetestejä Läissyn luonna Tiinan ja Birgitan kanssa, sitten katsottiin bonesia ja luettiin horoskooppeja. Ja repeiltiin niin että mua sattuu leukaan ja pitkästä aikaa purskahti vedet nenästä. Kotoisa olo.

Aamulla mulle oli kaikella rakkaudella jätetty jalkopäähän iso luu (kiitos Malla, miekin <3 sinua) jonka vieressä makasi littanana yksi onnellinen kissa.

Sitten täytynee esitellä tulevaisuuden vahvistuksemme, jonka konkretisoituminen on ollut niin hirvittävän väännön takana, että en olisi ikinä uskonut.
Tässä siis Noita Normaali: kotiutuu viikolla 46
http://i206.photobucket.com/albums/bb130/swiin_lappalaiskoirat/Venla/pennut/CIMG1966.jpg

***

Niinjoo, ollaan Yanhen kanssa oltu kokeellisia, otetaan kaksi youtube-pätkää ja soitetaan niitä yhtä aikaa ja tulee todella hyvä biisi hienoilla efekteillä. Revimme ehkä vähän liikaakin kiksejä.

Kokeilkaa ihmeessä. Tämä on tällä hetkellä meidän suuri suosikki:
Klikkaa ensin päälle tämä:
http://www.youtube.com/watch?v=lEexvtfUHkY
Ja heti perään tämä:
http://www.youtube.com/watch?v=w2yv8aT0UFc

Mie en kestä. Ne seuraa mua kaikkialle! Tällä kertaa rakas kiroileva siivekäs makasi tyhjässä koirien kupissa. Tämä piti erilaista ääntä. Ensin siitä pääsi piiiiiitkä sihinä ja sitten se rupesi naksuttamaan siihen malliin että poistuin hyvin äkkiä kipattuani sen puutarhalaatikkoon ennen kuin se räjähtää.
Edes Helsinkiin pakeneminen ei estä niitä seuraamasta. *lähtee hankkimaan lateksiasua*

Niinjoo, Häwwi - Cristian Balesta ei vieläkään havaintoja.

Bätmääääään Bätmäääää-Bätmäääään!



Muoks: huomasimpa olleeni todella selkeä. Kyllä, heräsin, menin vessaan, menin keittiöön ja siellä se makasi tukkiutuneessa tiskialtaassa. Ja se oli elossa ja se kiroilu kuin vittuuntuneen oravan ja darth vaderin rakkauslapsi kun kiikutin sen neljät puutarhahanskat ja pakasterasia suojanani pihalle.
...Mun tuurilla se tuo ensi yönä kaverit mukanaan.