Maanantaina mielessäni taisi käväistä ajatus: Postilla kannattaa olla töissä. Pääsen nääs leffaan joulukuun puolenvälin tienoilla, ja Posti maksaa! Kun tänään sitten suvilumessa työnsin helevetin raskasta kärriä, joka oli täynnä puhelinluetteloita (luojan kiitos viimeiset), niin tuli jotenkin sellainen fiilis, että aika halvalla tätä hommaa kuitenkin teen.

Mitä tahansa Keanu Reevesin tähden.

Not.

Onneksi viikko on vajaa, ja torstaina häivyn kauas työn masentavasta ilmapiiristä. Ja teinpä sellaisenkin päätöksen, että joululomalla olen töissä jouluaatonaattoon, ja sit pidän vapaata ainakin uuteen vuoteen saakka. Oon nyt niska limassa tehny töitä ilman kunnon lomaa jo pari vuotta, joten nyt olen itsekäs paska ja pidän lomaa. Tiedoksenne saatettakoon, että mie vietän sit joulun kaukana pohjoisessa, jotten joudu töihin xD

Musta on joskus surullista ajatella, kuinka paljon katkeruutta yhteen pieneen ihmiseen mahtuu. Kuvittelen siitä jotakin tietäväni, konsa se hallitsi elämääni aika monen vuoden ajan. Sitä vaan velloo ajatustasolla kaiken paskan keskellä, eikä osaa nähdä elämän hyviä asioita. Harmaa ja sateinen syksy on omiaan tuomaan oman lisänsä kaikkeen. Pimeä sai mut masentumaan, se väsytti ja vei kaikki voimat. Kohta huomaa miettivänsä, mikä idea koko elämällä on, kun hyviä päiviä on vaan harvakseltaan ja huonoja saattaa olla monta kuukautta peräkkäin.

Se vaatii paljon, itsensä perseelle potkiminen. Mulla meni kahdeksan vuotta tajuta, ettei mikään muutu murehtimalla, vaan jos haluaa itselleen jotain muuta, tie on raivattava itse. Se ei ole helppoa, mutta ei täällä kukaan ole yksin.

Syynä näinkin syväsävyiseen kirjoitukseen on puhelu, jonka sain tänään piirillä. Entinen työkaverini, jonka olen tuntenut pienestä penskantapperosta asti, on ampunut itsensä. En häntä koskaan sen paremmin tuntenut, mutta jotenkin tieto silti pysäytti. Sen perusteella, millaisena minä hänet muistan, en olisi koskaan uskonut hänen päätyvän tällaiseen ratkaisuun.

Mikä ajaa ihmisen niin lukkoon, ettei osaa hakea apua, tai soittaa vaikka kaverille ja pyytää auttamaan?

Otsikko tuntui sopivalta, vaikka se lainaus onkin.

Yksi aikakausi on päättynyt. Tai tarkalleen ottaen se päättyi juuri äsken. Tämä aikakausi tullaan myöhempinä aikoina tuntemaan marmelaadi-aikakautena, kiitos Marmalade Boyn. Melkein kaksi viikkoa siihen meni (kiitos väliviikon, jonka tarvitsin aikaa sulatella kaikkea näkemääni), toisen puoliskon 76 jaksosta vedin eilispäivän maratonina, neljä jaksoa piti jättää tälle päivälle, että jaksoi aamulla edes jossain määrin nousta töihin.

Joku voisi sanoa, että olen herkästi ja hyvin voimakkaasti eläytyvä persoona. Valvoin puolet nukkumaan varatusta ajasta viime yönä, kun mietin, että perkele jos se anime päättyy noin, niin mie en kato enää yhden ainutta sarjaa ikinä. Tässä animessa kaikki oli jotakuinkin ennalta arvattavissa, joten tiesin, että siinä on pakko olla onnellinen loppu. Tosielämässä niin ei koskaan käy.

Henkilöasetelmat oli tän animen parhaimmistoa, sillä eihän se juonellisesti poikkea mitenkään muista saman kategorian sarjoista. Saihan tuolta pari ideaa omiinkin kirjoituksiin, kun niitä vähän muokkaa oman näköisiksi (olettaen, että joskus saan ne kirjoitettua, kun nyt tuntuu, että kirjoituksen voi ehkä vielä juuri ja juuri aloittaa, mutta sitä ei voi kirjoittaa loppuun). Oli kuitenkin hyvin viihdyttävää valvoa tietokoneen ääressä pikkutunneille, hakata päätä tietokonepöytään tai näppikseen, kun tyypit oli idiootteja, puristaa tuolin käsinojia, kun oli liian jännät paikat, huutaa turhautumistaan joihinkin hahmoihin ("näpit irti siitä miehestä, PERKELE!" tai "voi jumaliste, että tuo tyyppi on sika!" tai rehellinen "eeeeeeeiiiiiiii.....!") ihkuttaa joitakin hahmoja, surra niiden epäonnistumista ihmissuhteissa jne. Loppujännitysmomentti, joka kesti suunnilleen viimeiset kymmenen jaksoa, meinasi ajaa mut hermoromahduksen partaalle. Selvisin kuitenkin tästäkin koetuksesta suunnilleen ehjin nahoin.

Nyt voisi olla saumaa muullekin elämälle kuin animen katsomiselle. Kunnes löytyy uusi, vielä parempi sarja

Tänään on lokakuun 6. Sairasloma päättyi eilen. Mitä teen tänään? Heräsin varttia vaille kahdeksan koiran hypätessä sänkyyn samaan aikaan, kun vissiin Sami lähti kouluun (Sami sen on täytynyt olla, kun väliovi jäi auki), enkä saanut enää nukuttua. Nyt istun koneella yövaatteissa, hörpin teetä kurkkuuni ja syön paahtoleipää. Öh. Ne työt?

Oikeesti, työnantajat ei osaa kirjoittaa tekstiviestejä. Ainakaan mun työnantaja ei osaa. Pyysin sitä ilmoittamaan mun sairasloman loppupuolella, että miten niiden töiden kanssa on sit jatkossa, mutta loppupelissä piti sit itse kuitenkin kysyä siltä, kun ei mitään ollut kuulunut sunnuntaina vielä kymmenen aikaan illalla. Sit sain viestin, et ke ois 92, samoin ens viikko. Laitoin takaisin viestin, et tarkoittaako tuo nyt sitä, ettei tällä viikolla oo töitä kuin keskiviikkona. Vastausta ei tullut, mut ilmeisesti se sitä tarkoitti, koska heräsin vasta vähän ennen kahdeksaa, eikä kukaan ollu töistä soittanu. Ihanan selkeää tämäkin.

Vaan en valita. Sain pari päivää lisää aikaa parannella flunssaa ja selkääni. Sää on näköjään vaan taas ihan surkea, olis ollu kiva lähteä vaikka pitkälle lenkille koiran kanssa...

Tajusin eilen, että nyt on lokakuu, ja (minä en ole viljaa) kohta on talvi. Whoa. Jokohan tänä talvena saisi ostettua lumikengät ja lähdettyä tarpomaan.

Nyt lyö taas tyhjää. Taitaa vielä väsyttää sittenkin.

"Loma" on melkein ohi. Torstai on jo käsissä, kohta on perjantai, sit viikonloppu, sitten tulee taas maanantai. Maanantaina joudun sit vissiin takaisin töihin, jos nyt ei työnantaja syystä tai toisesta ilmoita, ettei töitä ole tarjolla. Ehdin jotakuinkin juuri ja juuri tottua siihen, et voin mennä menojani miten huvittaa, aloittaa päivän koiran kanssa ihanalla pitkällä lenkillä Kukkosensaareen, sit vaan olla ja elää. On ollu luksusta. Toisaalta ei ole kiva olla kipeänä.

Kävin tänään fysioterapeutilla taasen. Sain ohjeita ja jumppaliikkeitä kasan lisää, mutta niiden pitäisi auttaa. Nyt kun sit sais itsensä tekemäänkin niitä. Sain myös lähetteen fysiatriseen hoitoon, kun toi mun selkä on niin jumissa ja jännittynyt. Kai se vähemmästäkin jännittyy, kun on jatkuvassa kiputilassa monta viikkoa.

Oon kärvistelly maanantaista lähtien flunssassa. Yskä ja räkätauti on ihan kamala, kurkku on kipeä ja ääni paineessa vieläkin, korvat myös tukossa. Hiljalleen on meno parempaan päin, oon vetäny teetä ja carmolista. Laulut on jääny kahdelta viikolta väliin, ehkä ensi viikolla pääsee jo vinkumaan.

Koirakin on tuntunut nauttivan, kun mamma on kotosalla. Rinille on ollu aikaa ihan eri tavalla kuin työviikkoina. Yllärillä.

Tilanne kotona on mennyt siihen pisteeseen, että oon alkanu mietintäasteella kypsytellä ajatusta muuttamisesta. Tuntuu, että se on kivuttomin ratkaisu tässä vaiheessa kaikkien kannalta. En oo muita kämppiksiä asiasta vielä valaissut, mutta tuskinpa se niille yllätyksenäkään tulee. Mun on hyvä olla täällä vaan sillon, kun oon yksin kotona koiran kanssa. Ehkä se on sitä, mitä tähän hätään kaipaan. Oma rauha, oma koti ja ennen kaikkea oma aikataulu, oma päiväohjelma, omat sotkut ja omat vieraat silloin, kun mulle sopii.

Eilen olin meidän agiryhmän "kokouksessa" joka käsitti kärkästä sananvaihtoa, mieletöntä mässäystä ja hauskanpitoakin. Uusi treeniryhmä ei onneksi koostu ihan vieraista, on siellä yksi tyyppi, jonka tunnen vähän paremmin. Toisen tunnen silleen jotenkuten, kolmannen tiedän nimeltä, neljännen koira on ainut josta oon kuullu jotakin (ei sit ollu hyviä asioita nekään), ja viidettä en oo koskaan nähnytkään. Mut kyl se tästä. Heidillä on ihana pyrre, nimeltään Elsa. Se ei ensin lämmenny mulle yhtään, katteli epäluuloisesti, mutta siinä illan aikana se lämpeni, ja illalla oltiin hyviä kavereita. Kävi naaman nuolemassa ja kiikutti mulle hienoa palloaan. Hauska koira.
Oli huvittavaa istua siellä lähes vieraiden ihmisten kanssa, ja kuunnella niiden juttuja. Suurin osa niiden puheista oli ihan hepreaa, käyttivät liian hienoja agilitytermejä, puhuivat mm-kisoista ja vaativista radoista. Jutut aukes hiljalleen, kun katottiin videoita netistä ja pyysin selitystä, kun en ymmärtäny. Oon ryhmän ainut uuno, joka ei ole harrastanut niin ja niin montaa vuotta agiliitoa. Noh, siinäpähän kärsivät. Kaikkein eniten mut kuitenkin yllätti, kun Heidi ja Maija perustivat illan mittaa Rini-fanclubin. Heidi on yhdet meidän treenit nähny (olivat tietenkin ne kaikkein parhaiten persiilleen menneet), Maija näki meidät ekaa kertaa tiistain möllitokossa, kun oli meitä tuomaroimassa. Saa nähdä, kuinka monella täällä parin vuoden päästä on aussie. Hah.
Meidän yhdellä ryhmäläisellä on kokomusta pitbulli, se oli eilen illanistujaisissa mukana. Sen nimi on Paavo. Paavo on huippis, kattelin niiden agia pm-kisoissa töissä ollessani, ja oli kyllä mieletöntä menoa. Ehkä mun ennakkoluulot pittejä kohtaan hiukan särkyi. Ehkä.

Huomenna on ekat agitreenit moneen viikkoon. Odotan innolla. Sen sijaan odotan kauhulla mun ensimmäisiä treenivetovuoroja. Voi olla aika kiintoisaa.

Tänään pitäis vielä hakumetsään lähteä. Toivottavasti ei ala sataa.

Kävin tänään lääkärissä. Selkä päätti sanoa työsopimuksensa irti lauantaiaamuna (mikäs sen parempi tapa osallistua tokokokeeseen), ja kun ei tilanne oo miksikään parissa päivässä muuttunut, päätin sit käydä selkää näyttämässä. Rapsahtipa samalla tämä ja ensi viikko sairaslomaa. Sehän on melkein kuin kesäloma. Jos sää pysyy näin hyvänä, niin mikäs tässä on ollessa, kun liikkeelle kuitenkin pääsee.

Sunnuntaina meille tuli käymään aussiekavereita ja porukat Rinin synttäreitä viettämään. Hauskaa oli välillä niin paljon, että kipeää teki, vaikka synttärisankarilla itsellään varmaan ei ollut läheskään yhtä kivaa, kun se oli taas kaikkien nelijalkaisten murmatettavana käydessämme yhteislenkillä Kukkosensaaressa. Toisaalta meininki rauhoittui heti, kun elukat saivat laumajärjestyksensä selvitettyä, lopun matkaa kävelivät ihan sulassa sovussa. Eihän tuo sulassa sovussa elämisen opetteleminen vienytkään Riniltä ja Jatsilta kuin kaksi vuotta.

Oon jääny koukkuun maailman kummallisimpaan animeen. Sen nimi on Marmalade Boy (jos sitä ei jo nimestä kykene päättelemään, niin se lukeutuu kategoriaan lässynlää-animet), sitä on 76 jaksoa, ja oon pari kertaa nauranu itseni kipeäksi sen kanssa. Homma alkaa siitä, että yhden tytön vanhemmat käy lomailemassa ulkomailla, ja kun ne tulee takaisin, ne ilmoittaa tyttärelleen, että aikovat erota. Reissun päällä kun kävi niin, että he tutustuivat toiseen pariskuntaan, ja päättivät keskenään vaihtaa puolisoita. (Voi jeesus.) Homma sen kun paranee sillä, että koko konkkaronkka vuokraa itselleen helevetin ison talon, jonne muuttavat kaikki kuusi asumaan. Kuusi? No mutta tietenkin sillä toisella pariskunnalla on überkomea poika, johon kaikki lähiseudun tytöt on ihan kusessa.
Koko animen idea rakentuu hyvin pitkälle useiden (joissakin tapauksissa hyvin surkuhupaisien) kolmiodraamojen ympärille. Anime on vanha, mutta kuitenkin ihan viihdyttävä tapa viettää aikaa koneella (nyt kun sitä aikaa lopultakin on).

Pitäisi lähteä ulos, kun on noin kaunis ilma. Jotenkin on vaan vielä niin epäuskoinen olo tuon sairasloman suhteen, mie kun aattelin, että saan lomaa korkeintaan loppuviikon.

Sormet on syyhynneet jokusen päivän siihen malliin, että pitäisi joskus avata vaan kone, sen jälkeen word ja antaa tekstin tulvahtaa ruutuun kuin itsestään. Tunne on vaivannu mua jo pitkään, mutta koskaan ei tunnu vaan luontevalta aloittaa. Ehkä joskus pitäisi vaan aloittaa keskeltä sen sijaan, että aloittaisi alusta. Ei taida mun kirjoituksista tulla Nobel-ehdokkaita, joten sama kai se on, jos sieltä täältä vähän jättää jotain kertomatta.

Ulkona alkaa olla kauniit ruskan värit. Toivottavasti ruskaa kestää tänä syksynä vähän pitemmälti kuin viime vuonna, Rinistä kun en ole vieläkään saanut otettua niitä kauniita ruskaotoksia, mistä haaveilin jo viime vuonna.

Huvit ne on oltava posteljooneillakin. Tänään niitä riitti.

mie: *heittää tavaraa hyllyyn*
Tukiainen: *tulee katsomaan kansiosta vastaanottajan osoitetta kirjeelle*
mie: *jatkaa tavaran heittämistä hyllyyn*
Tukiainen: *alkaa hekottaa* Ei oo totta, täähän on rakkauskirje.
mie: Hmm...? *keskeyttää tavaran heittämisen*
Tukiainen: Marko, tuus kattoo!
Marko: *tulee paikalle* Tulinen rakkauskirje tosiaan.
Tukiainen: No on, kiihkossaan on unohtanu osoitteen kirjoittaa...
mie: WTF? *kurkkaa kirjettä* (siinä luki moneen kertaan sydämien kera rakastan sua, ja kirjeen takana pieni selonteko siitä, miksi kultamussukan piti anoa lomaa...) *hekottaa*
Tukiainen: Pitäisiköhän tää kirje avata? Jos vaikka saataisiin uusia vihjeitä tän tyypin henkilöllisyydestä... *räkänaurut päälle*
Yhtäkkiä kirjettä oli ihmettelemässä lähes kymmenen posteljoonia.
Satu: Hei, tuo tyyppi on vankilassa.
kaikki: Mitä?!
Satu: Niin, tuo on Enosta, ja se karkasi silloin aikoinaan hautajaisista.
Tukiainen: No laitetaanko tähän nyt osoitteeksi Enon vankila? *hekottaa*
Satu: Laita vaan. Ei se voi olla kukaan muu.
Muut palaavat vähitellen töidensä pariin. Älkää viitsikö väittää, ettei posti löydä perille xD

Tää juttu muuten parani sit vielä kotona, kun kerroin tästä Marille. Tää kirjeen vastaanottaja sattuu olemaan Marin uuden heilan veli. Heh.

Mulla on postilla outo tapa paketteja heitellessä lisätä kadun eteen kirjain s. On siis Skirkkoskatu, Sniskaskatu, Skauppaskatu jne. Tänään sitten:
Tukiainen: Hei Aija, tää on ihan selvästi sulle!
mie: Häh? *kääntyy katsomaan*
Tukiainen: *ojentaa kirjeen* Kerro mulle, minne tää on menossa.
Kirjeen osoitteena on Skatu 6.
mie & Tukiainen: *reps*

Palkankorotus rocks. Jammajamma.

Viimeinen viikko on aina viimeinen viikko. Eilen mikään esine tai asia ei pysyny mun käsissä, tänään kaikki on muuten vaan syvältä hanurista (jota soittaa Seppo Hovi), joten elämä on mälsää.

Piirillä kummastusta herätti Siltakatu 14:n pihalla oleva ihmismassa sekä lukuisat eri tekniikan laitteet. Ehdin juuri kysyä yhdeltä tyypiltä, että mikäs juttu täällä on (luulin, että Kultajousi oli ryöstetty putipuhtaaksi ja nyt siellä oli kaikki uutiskanavat siitä uutisoimassa - tosi todennäköistä sekin), mutta homma paljastui vähemmän vakavaksi. Paikalle ryntäsi saman tien harmaahapsinen mies, joka tietysti oli bongannut mut postikärrin perusteella ja kysyi, oonko mä menossa viereiseen rappuun postia jakamaan. Kyllähän mie olisin, vastasin. Hiljaa piti olla, kun kuului sana hiljaisuus, muuten sai liikkua ja äännehtiä normaalisti. Kuvasivat Karjalan kunnaita -sarjaan jatkoa. Selmo. Menin rappuun, jossa törmäsin Kultajousen myyjään, annoin sille postit käteen ja pudotin Kuvanmaailman postit luukusta. Ja kyllä, pysyin kaukana kameroista, vaikka moni täkäläinen kuvauksia seurannut oli jo moneen kertaan huutanu, että postintyöntekijä pääsee vielä televisioon.

Vietin tänään melko tarkalleen tunnin vakuutusyhtiössä, ja nyt on Rinillä sellainen vakuutus, ettei paremmaksi ja kattavammaksi juuri saa. Naurettavintahan tässä on se, että se maksaa vain jokusen kympin enemmän kuin nykyinen IFillä, ja se taas ei korvaa juuri mitään. Siirsin sitten kaikki muutkin vakuutukset Tapiolaan takaisin, mutta onpahan nyt vähän turvatumpi olo, kun tietää, että jos tulisi uusi tapaturma, niin ainakin koiranhoitorahat löytyisi jostakin. Ja sainpahan näytettyä IFille pitkää nenää ja todettua, että tän siitä saa, kun aletaan korvauspalvelussa mulle saarnata siitä, mitä mie saan koiraltani tutkituttaa tapaturman yhteydessä ja mitä en. Ja pitkää nenää heidän "korvauspalvelulleen" muutenkin. Tulihan sitä tosiaankin sellainen fiilis, että sain korvauksia Rinin hoitamisesta kuntoon, kun sain ruhtinaalliset 32,25 euroa takaisin 253 euroa maksaneesta eläinlääkärikäynnistä.

Enää kolme päivää lomaan. Feels like forever. Lomaa ennen mun pitäisi mennä vielä huomenna teoria- ja laulutunnille konsalle. Laulutunnissa ei mitään, mutta jotenkin se teoria jännittää, vaikka siellä ei mitään erityistä ole (tai lähinnä vaikeaksi luokiteltavaa, kun miettii, että muu ryhmähän koostuu tyyliin kymmenvuotiaista natiaisista). Joona ei ole mulla vaan henkisenä tukena kolmeen viikkoon, joten on vähän orpo olo jo valmiiksi. Sit mua ärsyttää yks tyyppi konsalla, joka tulee mun jälkeen laulutunnille.

Töissä joku sanoi, että aina mie valitan. Miksiköhän? Eikö ääni annettu ihmiselle käyttöä varten?

Eipä tuota mun kohdalla tosin ehkä kouluksi voi sanoa. Kävin eilen ilmoittautumassa konservatoriolla 1/3 teoriaan ja säveltapailuun sekä laulutunneille. Sain molemmat tungettua keskiviikon ohjelmaan, jottei tarvitse monta päivää varata konsalla juoksemiseen.

Opiskelu alkoikin sitten saman tien. Oli tosi pelottavaa mennä ensin teoriatunnille, kun luokassa oli pelkkiä pilttejä. No okei, Posti-Joona on mun kaverina, kun silläkin on kaikki teoriat suorittamatta. Ja tuntuipa kivalta, kun oli joku hengenheimolainen mukana, niin ei tarvinnut heti aloittaa yksin pienten lasten keskellä. Tunne oli jotenkin molemminpuolinen niin meidän kuin pienten pilttien puolelta: "keitä hittoja noi on ja miks ne on täällä". Piltit eivät uskaltaneet tehdä mitään, kun ne vaan katsoi, että luokassa on pelottavia isoja ihmisiä.

Julma totuushan on, että piltit osaa paremmin kuin me xD Kolmisointuharjoituksessa tosin mun piti laulaa yksin malliksi (tosi vaativa harjoitus, not), ja sen esityksen jälkeen kukaan ei halunnut kokeilla yksin. Sitten kun opettaja pakotti kokeilemaan, niin jostain luokan perältä kuului lähinnä pientä pihinää, josta juuri ja juuri sai selvää, että suunnilleen oikeat nuotit siellä oli. Aww-refleksi.

Teorian jälkeen mulla oli yksi tunti vapaata, kävin kaupassa ja menin konsalle lukemaan. Oli ihan kivaa. Laulutunnilla tuntui, että kaikki viime vuonna saamani tieto ja taito oli kadonnut kesän aikana, mutta ehkäpä ne löytyvät taas, kun jokusen viikon jaksaa niitä penkoa takaraivosta. Harjoittelua varjostaa hieman n. viikon putkeen kestänyt niska- ja päänsärky.

Sain maanantaina puhelun IF:ltä Rinin eläinlääkärilaskusta, mikä samalla harmitti, mutta myös miellytti: kuvittelin tietenkin, että korvausrahat napsahtaa pian tilille. Ja hitot, tyyppi tivasi ensin kovaan, että mitä ihmeen juttuja nää selkä-, lonkka- ja kyynärkuvaukset ja polvitutkimukset on. Kun selitin, että otin samalla nukutuksella, niin ei tarttee toista kertaa nukuttaa enää syksyn aikana, niin tyyppi kuulosti entistä tympeämmältä. Hittoako sille kuuluu, mitä kaikkea mie koiraltani tutkitutan, kun se ei niiden korvaussysteemiin vaikuta mitenkään. Tyyppi totesi sitten vaan loppuun, että hän soittaa eläinlääkärille ja kysyy, mitkä kaikki jutut kuuluu hampaankorjaukseen ja sulki puhelimen. Joo, haist vaan home, ja siinäpähän soitat. Ei vaan oo rahoja kuulunut tilille. Tai okei, luulin ensin, että oli, kun kävin tilin tarkistamassa, mutta sinne olivatkin tulleet Tarmo-shoppetin lomarahat yllättäen. Kävin Tapiolassa maanantaina, ja voivat IFillä olla varmoja siitä, että vakuutusyhtiö vaihtuu tasan tarkkaan ensi viikolla, kun meen käymään Tapiolassa uudestaan. Sen verran tyytymätön oon ollu heidän systeemiin, että vaihdan mieluusti takaisin vanhaan, vaikka maksaisikin hitusen enemmän.

Peruin tänään Enon tokokokeen, ja kyllä ketuttaa. Olis niin kiva päästä kisaamaan, mut sitä pitää vaan malttaa odottaa ensi kuuhun. Paperit pitää saada takaisin ensin Kennelliitosta. Taidanpa sinne ensi viikolla soittaa ja kysellä, joko Rinin lonkista ja kyynäristä on virallinen tuomio annettu. Polvitutkimus näkyi jo Koiranetissä, mut se nyt toisaalta ei ollut kuin syöttää sinne.

Taidan lähteä koiran kanssa lenkille. Mielentyhjennyssessio voisi tehdä taas teppoa.