Ohhoh.

Vihdoinkin ehdin tekemään muutakin ku vaan lukemaan kaverisivua. Mikä kyllä ei ole mimmonenkaan. Mistä sais lisää kavereita???

Olen edelleen elossa, jossain määrin. Kesä on mennyt sairaalassa. Kaaduin pyörällä keväällä ja mursin jalkani. Se meni aika helposti nips vaan. Syömishäiriöt on haurastuttaneet mun luitani sen verran, ettei ihan kohdallaan ole kaikki. Ei sentään mitään haurastumista tms, mutta vähän heikompia ne on ku niiden pitäis olla.

Eikä ne sitten päästäneet mua sairaalasta pois ennen ku jalka oli kokonaan kunnossa. En ollu sillä leikkausosastolla vaan siellä missä olen ollut ennenkin. Sillä suljetulla. Paitsi ettei tämä ollut niin suljettu kuin edellinen... samaa paikkaa kuitenkin. Vaikea selittää jos ei itekkään tiedä.
Siskon kanssa ollaan hyvissä väleissä. Ajateltiin muuttaa yhdessä pois kotoa. Hommataan solukämppä ja muutetaan siihen. Eipä tartte ketään meitä vahtimaan. Jos silloin ei tarttis ottaa niin vakavasti kaikkea mikä liittyy ruokaan. Se on aika vittumaista.

Ajattelin kuitenkin vain tätäkin tahoa lukeville ilmoittaa olevani hengissä. Olen! en aio vielä luovuttaa!

Vuosi 2007.
Vuosi josta ajattelin vielä 5 vuotta sitten etten sitä näe. Viisi vuotta sitten olin varma, että kuolen ennen vuotta 2006.
En kuollut, vaikka lähellä kävi.

Joulu oli aivan kamalan järkyttävä. Vanhemmat tunkivat 21. päivä perhekotiin vierailulle ja vänkäsivät minut mukaan heidän kotiinsa joulun viettoon. Itse en olisi halunnut tätä ollenkaan. Olen perhekodin ohjaajilta salaa laihduttanut itselleni näkymään solisluut ja tiesin mitä jouluaattona vanhemmilla tehdään... syödään niin paljon kuin vatsalaukkuun mahtuu. Oksettavaa touhua. Jo pelkkä ajatus siitä, että pitäisi syödä ja syödä ja syödä alkoi oksettamaan. Sain kuitenkin sovittua perhekodin kanssa että tulevat hakemaan minua pois heti kun ilmoitan. Tekstiviestilläkin on kätevä ilmoittaa vaikka pöydän alta.

Joo... Ihan kamalaahan se oli. Mutsi pakotti syömään kaikkea mitä pöydässä oli. Eli laatikot, kinkku, kalkkuna, kahta kalaa ja rosollit ja muut salaatit päälle. Otin ensin ite vaan vähän, mutta siten mutsi löi lautaselle lisää kaikkea. Sisko kokeili sanoa mulle ettei mun tartte syödä niitä, mutta äiti huus sen hiljaseks. Näin ihanaa. Mun pitää kuulema alkaa näyttämään ihmiseltä sen luurangon sijaan mitä nyt olin. Kannustavaa, eikö?

Oksensin sitten loistokkaasti syömisen jälkeen kaiken pois. Itkin vessassa heikkouttani ja rumuuttani. Lohduttauduin kuitenkin sivelemällä solisluitani.

Loppuillan kyyhötin siskon kanssa sen huoneessa katsomassa netistä videoita. Se oli ihan hauskaa.
Ollaan siskon kanssa tultu läheisimmäksi tässä syksyn aikana. Sisko on mulle kuitenkin rakas. Ja sisko on ainoa tuki mitä mulla tällä hetkellä on perheestä.

Olen ruvennut seuraamaan aikani kuluksi ihmisten blogeja blogilistalla. Oon ehkä oppinut kirjoittamaankin vähän paremmin ^_^.

Toivottavasti ihmisille tulee hyvä vuosi 2007.

Elämä on tällä hetkellä taas yhtä helvettiä.
Syömishäiriöpoliklinikka on siitäkin huolimatta hyvä paikka ja siellä on ammattitaitoinen henkilökunta. Oli ihan mukava piipahtaa siellä (tosin lääkärillä ja muuta sellasta..) perhekodin edustajan kanssa.
Tsykologi kyseli, että mitenkäs on vanhempien kanssa mennyt. En tiennyt mitä sanoa ja aloin ajattelemaan meidän yhteiseloa. Se oli hirveätä tuskaa. Aloin itkemään ja sain paniikkikohtauksen. Taisi olla tähänastisen elämäni pahin panic atack. Lääkäri ja hoitaja antoivat jotain lääketta joka rauhotti kohtauksen. Tärisin kuitenkin pitkään tuon jälkeenkin. Saatiin sentään puhuttua asioista Tsykon kanssa. Ahdistavia, kipeitä asioita.
Pohdimme tätä syömishäiriöhelvettiä ja mitä tehdä vanhemmilleni. Ja sitä, että vaikka täytänkin 18 tulevaisuudessa en ole vielä valmis asumaan yksin. Tsyko epäili, että niin suuri elämänmuutos voisi laukaista syömishäiriöt kukoistamaan uudestaan. Mutta vanhemmilleni en aio palata. Pysyn vissiin perhekodissa, ainakin alkuun ja sitten ehkä tukiasuntoihin tai johonkin, missä asun jonkun kanssa. Saa nähdä miten yhteiskunnassa menee. Kun täytät 18 on kaikkien tukien ja muiden saaminen vaikeampaa ja pitää olla erittäin perusteltua. Näin olen kuullut.

Olen saanut painoakin vähän. Pysynyt siis siinä tavoitteessa, joka minulla on. Mikä on hyvä asia. Siskolla on tulossa synttärit. Se meinaa sitä, että pitäisi käydä vanhemmilla. Jos sen vain voi välttää, vältän.

Nyt lähdemme viettämään lauantaita perhekodin asukkaiden kanssa yllätyspaikkaan.

Katsokaa. Olen kotona. Olen parina yönä saanut erikoisluvalla notkua netissä. En ole enää sairaalassa vaan semmoisessa... paikassa. En osaa selittää sitä, sillä en todellakaan tiedä, että mikä helevetti se on. Jonkun sortin hoitolaitos nyt kuitenkin. Enkä osaa nukkua uusissa paikoissa, joten olen hoitajan kanssa hillunut netissä. Tai siis eihän se ole hoitaja vaan joku perkeleen henkilö. Kuitenkin... joku keino ollut hankkia niitä unihiekkoja silmiin.

Se paikka on ihan ok. Aina parempi kuin osasto. En vain tajua, että millä perustein siirryin sinne. Kaipa osastolle oli tulossa joku "vakavampi" tapaus.
Syy miksi olen vapun, mättämisen juhlan, kotona on: paikka on pyhien aikaan usein kiinni, kun ei ole henkilökuntaa pitää sitä auki. Maanantaihin pitäisi siis selvitä ns. omillaan. Täällä oli taas joku neropatti hommannut 3 (!) pussia munkkeja ja julmetusti simaa. Vanhemmat on tällä hetkellä ostamassa ruokia. En uskaltanut lähteä mukaan, kun mielessä pyörii vain syöminen ja syömättä jättäminen.

Terapeutti kyseli viime viikolla, että mikä ahdistaa eniten kotona olossa, kun kodin ulkopuolella menee paremmin. En osannut vastata sille mitään. Pillahdin vain hervottomaan itkuun ja kaikki jäi siihen. Tunsin olevani lukossa ja huono ihminen ja ties mitä. Lupasin kokeilla miettiä sitä nyt täällä ollessa. Nyt olen tänään kävellyt yksin pitkin tätä paikkaa ja kokeillut miettiä. On eräs huone, mihin en suostu menemään. Se on siskon vanha huone. Sisko kuoli kun olin pieni (ei siis tämä sisko joka asuu vielä kotona.. se on huomattaasti nuorempi). Tai, pieni ja pieni.. olin silloin n. 7. Sisko oli vuoden vanhempi. Mulle ei ole koskaan selvinnyt mihin se kuoli. Vanhemmat ei puhu siitä.. eikä kukaan sukulainen. Sen huone on nykyisin joku mutsin paskahautomo tai vastaava, en mä tiedä.

Sisko oli mun paras kaveri. Me vietettiin koko pentuikä yhdessä. Kun öisin alkoi pelottamaan mä kävelin siskon viereen nukkumaan. Se oli parempi turva kuin missään. Edes meidän äiti ei ollut niin turvallinen kuin se oma sisko.
Yleensä me mentiin kesäleireillekin yhdessä. Joka kesä (ainakin se tuntui siltä). Sitten sinä vuonna ei menty. Sisko meni musiikkileirille ja minä eläinleirille. Mä muistan vieläkin sen, kuin sisko lähti ilosena sinne leirilleen. Ja mä olin kateellinen kun en päässyt mukaan. Mä vihasin sitä eläinleiriä. Mä muistan vieläkin elävästi kuinka siellä leirillä oli yks helvetin lihava tyttö. Ihan mukava se, mutta perkeleen lihava. Ja kaikilla niillä oli jotain eläimiä, paitsi mulla.
Mä tulin sitten kotiin sieltä ja näin siskon tavarat eteisessä. Sen leirin olis pitänyt kestää pidempään, mutta enhän mä sitä tajunnut. Muistan edelleenkin sen kuinka juoksin sen huoneeseen eikä se ollut siellä. Kysyin äidiltä missä sisko oli ja se käänsi päänsä pois ja itki. Isä meni ulos. Vasta myöhemmin selvis, että sisko oli kuollu. Hautajaisista muistan sen siskon arkun kun sitä laskettiin maahan. Jos ei mun kummitäti olis puristanu mun kättä kovaa mä olisin hypännyt perässä. En mä voinut ymmärtää miksi se sisko meni sinne maahan. Että ne hautas mun siskon sinne maan alle. Ei sitä käsittänyt pienen lapsen mieli.

Eikä käsitä vieläkään. Edelleen täysi mysteeri koko kuolema. Jos siitä käy jotain kyselemään, ei kukaan vastaa. Olkoot niille kuinka vaikea paikka tahansa, mutta voisivat edes kertoa.

Nyt tekisi mieli soittaa sille terapeutille... taisin juuri keksiä jotain oleellista. Ja vanhempia mätkin turpaan kun palaavat kotiin. Muistin jotain todella oleellista ja löysin sille jopa netistä todisteita. Jos tämä pitä paikkansa, ne on niin dead. Tai minä olen niin dead. Ihan kummin vaan.

Päivä kotona on aina parempi kuin päivä sairaalassa.
Terapeuttini kysyi, että miksi kirjoitan tätä, kun olen aika varma että tätä ei kovinkaan moni lue.
En osannut vastata. Ehkä siksi, että tämä on kovin terapeuttista ja siksi, että toivon jossain vaiheessa, että edes yksi ihminen maailmassa tätä lukiessaan ei sairastuisi/ sairastuttaisi itseään syömishäiriöön.
Olen siitä jo aikaisemmin kirjoittanutkin, että se on tämä hetken idioottimaisin muoti-ilmiö.

Nyt olen ollut viikonlopun kotona. Ei ole mennyt hyvin. Tulin lauantaina aamupäivällä ja olen tänään, sunnuntaina, lähdössä varmaan puolen päivän maissa. Isä ei kestä. Se on vain huutanut jatkuvasti. Ja sen seurauksena äiti itkee. Söin viime yönä kaiken mitä sain irti. Söin jopa paketillisen juustoa, kun oli vain pakko syödä. Ei, ei ollut nälkä. Lukitsin itseni vessaan leipien, juuston, jugurtin ja kaiken sen ruuan kanssa. Sitten söin ja oksensin koko yön. Tai niinkauan kuin muistan.
Se sai alkunsa siitä, että perjantaina ruokapöydässä meillä oli vieraita. Vaikka nimenomaan kielsivät sairaalasta vieraat ruokailuissa. Tätini ja hänen lapsensa olivat meillä. Tädin mielestä minulla menee hyvin. Olenhan niin laiha, toisin kuin hänen pilttinsä joiden pitäisi laihduttaa. Ja tätä keskustelua he jatkoivat, jatkoivat... ja jatkoivat. Ja minä en syönyt kuin yhden palan perunaa. Isä mulkoili jatkuvasti ja äiti kokeili hymyillä. Sain luvan sentään poistua pöydästä ennen aikojani. Päädyin saunaan itkemään epäonnistumistani. Ja minä kun niin odotin tätä viikonloppua kotona.
Kaikki on ollut yhtä helvettiä. Sisareni piti olla täällä. Hän ei kuulema jaksa katsoa kun minä teen kuolemaa.

Olen ajatellut paljon. En tiedä enää haluanko elää. En kuitenkaan uskalla ajatella kuolemaa. Se tarkoittaisi suljettua osastoa ja vahvempaa lääkitystä. Jopa suljettua huonetta pahimmassa tapauksessa. Ei, en sano siitä mitään. En tahdo siihen. Täytyy siis vain selvitä.

Tahtoisin, että isäni ei häpeäisi minua.
Tahtoisin olla terve.
Sitä tahdon kaikkein eniten. Olla terve. Olla murehtimatta ruokaa ja sen vaikutuksia elimistössäni. On helpompaa olla syömättä, kuin syödä ja oksentaa.
Oksentaessa, minulta lähti viimeisetkin takahampaiden rippeet. Se teki kipeää. Mutta se oli fyysinen kipu. Silittelin vanhoja arpia käsissäni ja mätin juustoa sisuksiini mikä hetken päästä päätyi wc-pytyn pohjalle. Tätä on varmaan helvetin hienoa lukea.

Tiedän mikä on edessä kun vanhempani saavat minut sairaalaan takaisin.
Juoksen suihkuun. Tahdon pestä tämä inhan pois minusta. Kaiken sen saastan mitä olen. Tahdon sen pois iholtani. Pois minusta. Pois!! Olen saastainen jo sisältä. Se on saatava pois. Pois.

Toivottavasti Jennan viikonloppu on mennyt paremmin.

Sanotaan nyt, vaikka ei tätä ketään kiinnosta.
Uskoisin olevani sisällä sairaalassa ainakin seuraavat kaksi viikkoa. Voi mennä pidempäänkin.
Sähköposti kulkee osoitteeseen lumenna@luukku.com

On mennyt taas pitkä aika. Ainakin kalenterin mukaan. Se tosin ei ole aika eikä mikään sairaalahoidossa. Jäin sisään ja tämä on ensimmäinen vapaa päiväni sitten edellisen merkinnän. Taistelu on kovaa.

Tulin eilen illalla siis kotiin yöksi.
Äiti on ihana. Selvisin yöstä lopulta vain nukahtamislääkkeen avulla. Nukahdin kuitenkin.
Terapeuttini on tulossa nyt aamulla meille. Kuulema pystyy paremmin tekemään jonkun arvion? Ei vaan sitten kertonut, että minkä arvion. No, se nyt vähän onkin sellainen... mulkku?!

En siis voi tuhlata koko päivää tässä istumiseen.

Olisi kiva tietää lukeeko tätä kukaan, vaikka merkintöjä tulee helvetin harvoin...

Olen taas vaihteeksi kotona.
Ehkä nyt pidemmän aikaa. Saa nähdä miten lähtee menemään.

Harmittaa etten ole olenkaan ehtinyt olemaan taikkarissa, missä viihdyn erittäin paljon.
En ole sinne kirjoittanut sanaakaan, sillä en uskalla. Tahdon pysyä piilossa.

Sairaus on inhottava. Se todella on. Viimeisin sairaalajakso on ollut pahin tähän mennessä. Olen kokeillut kirjoittaa siitä tekstiä, jotta voisin kertoa ihmisille mitä tämän sairauden kanssa eläminen on. Helvettiähän tämä on.
Olen huomannut että käyttäydyn kuin pikkumainen kakara/teini toisinaan vaikka olenkin kohta täysi-ikäinen. Mitä sekään merkitsee kun elää elämää vaikka ei tahtoisikaan. Ei niin mitään.

Olen kotona ollessani lukenut blogeja ja livejournaleita. Ihan tavallisten ihmisten ja joitain erikoistuneitakin. Olen huomannut, että sairauttani ihannanoidaan ja jotenkin se tuntuu muotijutulta. Ihan kiva. Paskat. Jotkut kokeilevat matkia sairauden oireita ja ovat sitten kuul ja jee. Ja niitä surkutellaa, voi vittu että niitä surkutellaan. Se on raivostuttavaa. Eikö ne ihmiset siis nämä kun matkii sitä, tajua että mitä siitä voi seurata. Siitä voi seurata aina kuolema. Ja sekö sitten olisi kivaa? Tavallaan toivon että jokainen asialla leikkivä ja pelleilevä sairastuisi yhtä pahasti kuin Nella. Nella joka kuoli sairauteensa. Hänelle ei ollut enää tehtävissä mitää siinä vaiheessa kun hän päätyi sairaalaan. Nella oli ihanin persoona maailmassa. Hänen vanhempansa vain eivät nähneet asiaa niin. He kuluttivat hänet pois koska heidän mielestään Nella oli epäonnistunut lapsi kun kerjäsi huomioita sairaudellaan.

Eli, älkää ihan aina uskoko niitä vanhempianne vaikka ne olisivat kuinka ihania. Nella rakasti vanhempiaan. Ja varmastin vanhemmatkin rakastivat Nellaa. Mutta fakta oli, että Nella kuoli. Lääkärit, psykologit, hoitajat, kaikki olivat täysin voimattomia ja heillä ei ollut enää keinoja auttaa Nellaa.
Nella paranikin kerran hieman. Mutta se oli aikaa kun hänen vanhempansa eivät käyneet katsomassa häntä moneen viikkoon.

Minun on ikävä häntä. Hän on minulle se henkilö kenen takia taistelen.

Aion selvitä hengissä.

Fuck You, anorexia and bulimia. I'm gonna beat you both. You're not gonna get my name on your death list. HA!


Ps. "Nella" - nimi muutettu.

Sain taas päiväksi lomaa.
Mikään ei etene. Ei niin mikään.
Se ottaa päähän ja rankasti, mutta on vain jatkettava eteenpäin.
Haluan vielä tässä elämässä nähdä sen japanin. TAHDON ja olen päättänyt niin.

Piste.

Tämä on nyt vain TODELLA pikainen.
Pääsin päiväksi lomalle ja meillä näkyy olevan nyt tämä kone.

Menen iltapäivällä takasin. Sairaalaan. Minulla ei ole hajuakaan mitä muualla maailmassa tapahtuu.
Kokeilen vain saada itseni terveeksi lääkärisetien ja tätien avulla.
Elimistöni ei ole samaa mieltä.

Vihaan tätä. Vihaan sairauttani.

.. kovin hiljaista. Kun en mä ehtiny päivittään tätä sillon ku halusin.
Oli pakko tehdä kaikki kouluhommat ensin ja sit kello oliko jo niin paljo et en voinu avata konetta.

Mitään kummaa ei oo tapahtunu. Mä oon kyl taas ihastunu!!! :D Se on sellanen erittän hottis tyyppi. Siitä sit myöhemmin lisää.
Koulus on kamala kiire näin välkäl.