"Polku" - Tribuutti Halil Dağille, sissille, elokuvantekijälle, journalistille

Teksti on kokoelmasta "Sydämeni sykkii vuorille - Halil Uysalin kootut tekstit". Meral Çiçekin saksaksi kääntämä kirja oli jo painossa, mutta sitä ei ole voitu julkaista julkaisukiellon vuoksi. Polku sekä toinen novelli nimeltä "I will save you..." julkaistiin tekstin "Tribute to Halil Dağ, guerrilla, filmmaker, journalist" yhteydessä Komun Academyn sivuilla 1.4.2020, kirjoittajan kuoleman kahdentenatoista vuosipäivänä.

Polku

Polku on paikka, jossa alamme oppia tuntemaan itsemme ja kääntöpuolemme. Meidän tarvitsee tehdä päätös matkaan lähtemisestä vain kerran ja astua ensimmäinen askel. Meillä tarvitsee olla rohkeutta katsoa polkua vain kerran. Meidän on tarvinnut haaveilla vain kerran sen paikan jättämisestä, missä olemme vankeina. Vain kerran uuden löytämisen euforian, jonkin uuden paljastamisen, täytyy täyttää sisimpämme. Vain kerran meidän tulee tehdä päätös itsetutkiskelusta ja lähteä matkaan... Sitten polku levittäytyy eteemme kaikessa hyvässään. Polku on avoinna aina kaikille. Saattaa olla, että se on jopa ainoa paikka maailmassa, joka odottaa meitä syli avoinna ja johdattaa ihmiset itseensä.

Onko mitään kauniimpaa kuin itsensä löytäminen? Eikö ihminen itse ole kaunein jalokivi maapallolla? Ja eikö elämämme kaunein matka ole matka itseemme? Toistaiseksi emme oikeastaan ole liikkuneet eteenpäin ollenkaan. Polut joita olemme kulkeneet betonoiduissa kaupungeissa, jotka aina johtavat takaisin alkuun, eivät ole meidän. Yksikään näistä poluista ei ole johtanut itseemme. Olemme aina katsoneet kaupunkeja, jotka eivät kuulu meille, etäisyyden päästä. Olemme aina olleet muukalaisia. Jos illalla seisomme samalla ovella, josta aamulla astuimme ulos, tarkoittaa se ettemme ole edistyneet ollenkaan.

Ensimmäinen kokemus sissille, jolle vuoret ovat uutta, on juoksemisen aiheuttama kipu. Joka ainut askel johtaa koko kehoomme sietämätöntä kipua. Ihmettelemme silloin miksi jalkamme ovat niin voimattomat. Vasta silloin tajuamme, että asfalttitiet ovat meidät pettäneet.

Ensimmäisinä päivinä vuorilla jalkamme, olkapäämme ja kätemme tulevat tutuiksi sietämättömän kivun kanssa. Jokaisella ottamallamme askeleella kehomme vääntelehtii tuskissaan kivusta. Uskomme ettei kipu tule koskaan loppumaan. Käännämme katseemme edessä siintävään vuorijonoon ja lähes menetämme toivon. Näillä poluilla kaikki taakat, jotka eivät ole meidän, haihtuvat. Askel askeleelta naamiomme tippuvat ja jäävät jälkeemme poluille, joita kuljemme. Askel askeleelta vuoren jyrkänteillä jätämme taaksemme elämän, joka meille on langetettu tuhansien vuosien ajan.

Saattaessamme marssia näitä vuoristopolkuja, tunnemme kehomme jättävän meidät raaja raajalta. Tunnemme sen kuoren murenevan, mikä pidättelee kehoa ja sielua. Tunnemme etääntyvämme. Tunnemme, että jätämme jotain taakse. Tämä on hajoamisemme.

Kävelemme ja kävelemme ja tunnemme että lähestymme jotain. Tunnemme kehon ja sielun kasvavan. Tämä on syntymme. Kun jotain sulaa pois kehostamme ja mielestämme, jotain uutta lisätään. Jalkamme törmäilevät kallioon ja kiviin ja vuotavat verta. Vaatteemme tarttuvat puskiin ja repeytyvät. Kädet ja kasvot satuttavat itsensä piikikkäisiin yrtteihin. Väsymys tulvii yli koko kehomme. Niinä hetkinä kun uskomme kaiken olevan ohi, toverimme tukevat meitä.

Siellä, keskellä pimeyttä, joku pitää meitä kädestä ja vetää hitaasti perässään. Toinen jakaa leipänsä kanssamme, toinen antaa siemauksen vettä. Polkumme vie meidät joelle. Kaikki hyppäävät toiselle puolelle. Mutta me emme pysty siihen. Emme uskalla, emme luota jalkoihimme. Sitten ystävät joen toisella puolella ojentavat käsiään ja kutsuvat meitä. Pysähdymme hetkeksi, kokoamme kaikki voimamme, vedämme syvään henkeä ja hyppäämme. Olemme jo joen toisella äyräällä. Uskalsimme hypätä! Kuka olisi uskonut! Kun jatkamme kävelyä, tunnemme muutoksen jaloissamme.

Ne alkavat löytää reittinsä itsestään pimeässä yössä. Emme saata uskoa sitä. Ovatko nämä meidän jalkamme? Tästä lähtien silmämme näkevät kaiken, korvamme kuulevat kaikki äänet. Kehomme jälkeen, sydämemme alkaa muuttua. Myös halumme, haavemme muuttuvat. Näemme nyt omat unelmamme. Saatamme todella tuntea kehomme ja sielumme. Olemme itsejämme! Sielumme on päässyt kuorestaan. Kehomme on vapauttanut itsensä kahleistaan. Unelmamme kuuluvat meille. Ja polku jota kuljemme, on meidän. Se johtaa meidät uusiin horisontteihin. Kävellessämme vuorten polkuja mielenkuohoun vallassa, näemme horisontteja joita emme ole koskaan nähneet, emme olisi koskaan voineet nähdä kaduilla betonirakennusten välissä. Tämä on se hetki, kun ymmärrämme, että horisontti ei ole viiva kaukana etäisyydessä.

Mitä ylemmäs kiipeämme, sitä paremmin ymmärrämme, että horisontti ei koskaan ole sama ja se odottaa aina löytämistään. Jokainen vuori, jolle kiipeämme, tarjoaa meille erilaisen horisontin. Jokaisella vuorella auringonlasku on ainutlaatuinen. Mikään päivä ei ole toisensa kaltainen eikä koskaan pääty niinkuin joku toinen. Mikään ei toistu täällä. Sillä olemme ymmärtäneet, että jokaisen vuoren takana, jolle kiipeämme, aukeaa erilainen horisontti.

Meille kurdeille käveleminen ja liikkuminen on jotain uutta mitä opettelemme. Opimme rakentamaan etäisyyksiä ja ottamaan askeleita eteenpäin. Ensimmäistä kertaa yritämme avata uusia reittejä ja kulkea eteenpäin omalla tavallamme. Kuljettuamme tuhansia vuosia sivilisaation teitä pitkin, jätämme ne labyrintit ensimmäistä kertaa. Ensimmäistä kertaa pakenemme labyrinteista ja katsomme omaan horisonttiimme. Tämä oma tapamme, oma asenteemme ja näkemyksemme elämästä on jotain, jota emme enää anna pois kaiken sen jälkeen mitä olemme kokeneet...

---

Tribuutti Halil Dağille

Huhtikuun ensimmäinen 2020 oli "kurdielokuvan johtotähden" Halil Uysalin kuoleman 12 vuosipäivä. Vuonna 2007 kurdilainen sissitaistelija, kirjoittaja ja elokuvantekijä Halil Uysal matkusti Etelä-Kurdistanista (Başûr) Ararat-vuorelle kuvatakseen dokumenttia. Hän pääsi vain Bestaan asti, missä hänet tapettiin huhtikuun ensimmäisenä 2008, Turkin armeijan vastaisessa iskussa.

Uysal, jota sissit kutsuivat Halil Dağiksi, syntyi Saksassa vuonna 1973. Hänen isänsä oli turkkilainen ja äitinsä kurdi. Hänen päästyä alakoulusta perhe meni takaisin Turkkiin. Valmistuttuaan 1990-luvun alussa yksityiskoulusta läntisen Turkin metropolissa Izmirissä, Uysal palasi Saksaan. Päivisin hän kävi töissä, iltaisin osallistui valokuvauskursseille. Jossain vaiheessa hän tutustui Kurdistanin vapautusliikkeeseen. Kun MED TV, ensimmäinen kurdilainen televisioasema, aloitti lähetyksensä vuonna 1994, häntä pidettiin jo yhtenä sen perustajista. Siellä hän sai myös ensikosketuksensa kuvaajana toimimiseen.

Syyrian pääkaupunki Damaskuksessa oleskeluaikanaan hän suunnitteli vuonna 1995 lyhyttä vierailua PKK-puolueen kouluun kuvatakseen siellä. Mutta hän oli niin vaikuttunut Kurdistanin vapauskamppailusta, että hän päätti jäädä sinne ja liittyä sisseihin. Hän itse kirjoitti tästä ajasta:

"Huhtikuun ensimmäisenä vuonna 1995, matkustin Lähi-Itään saksalaisen kameramiehen assistenttina, haastatellaksemme Abdullah Öcalania. Opin tuntemaan sissitaistelijat PKK-puolueelle keskeisessä koulussa haastattelun aikana paremmin. Abdullah Öcalanin haastattelun jälkeen, mikä on myös ensimmäinen merkityksellinen työni, päätin olla palaamatta ja jatkaa elämäni taivalta täällä. Siitä lähtien elämäni on levittäytynyt Kurdistanin vuorille yhdessä kurdilaisten vapaustaistelijoiden kanssa."