Hoivan käänne ja yhteisöllisyyden eri tasot - osa I
Uutiset | 22.04.2020 @ 21:28 | Katselukertoja: 2 100
Avainsanat: hoiva hoivapolitiikka yhteisöllisyys pandemia korona katastrofikommunismi resilienssi rojava toveruus itsepuolustus mielenterveys järjestäytyminen liikkeen vahvistaminen keskinäinen avunanto koronavirus covid-19
Sosiaalisen eristäytymisen aikana on yllättäen puhuttava kollektiivisemman elämän välttämättömyydestä. Vallitseva tilanne on nimittäin omiaan etäännyttämään meitä toisistamme entisestään. Siksi yhteisön rakentaminen ja yhteenkuuluvuuden vahvistaminen on entistä tärkeämpää, mikäli haluamme saavuttaa arvojamme ja päämääriämme vastaavan yhteiskunnan, jossa emme ole autoritäärisyyden tai markkinoiden armoilla, vaan luomme hoivan, huolenpidon ja elämän perustarpeiden rakenteita päämäärätietoisesti ympärillemme yhteistä, demokraattista päätöksentekoa harjoittaen.
Yhteinen elämämme
Koronaepidemia on tuonut selkeästi näkyviin hoivan käänteen liikkeessämme. Mikä parasta, tämä tendenssi on ollut olemassa jo ennen koronamyrskyn puhkeamista. On siis sopiva hetki puhua yhteisöstä ja toisistamme huolehtimisesta yhtenä keskeisenä asiana, jonka haluaisin nähdä koko antiautoritäärisen liikkeen yhtenä tavoitteena. Mitä enemmän olen puhunut ihmisten kanssa, sitä selvemmäksi on käynyt, että yksi asia jota kaivataan on yhteisöllisyys, se että lähestyisimme ja kohtaisimme elämää kollektiivisemmin, että nojaisimme poliittisessa toiminnassamme enemmän yhteisöllisiin ratkaisuihin - ja että kannattelisimme enemmän toinen toisiamme. Yhteisöön kuuluminen ja yhteisöllinen elämä ovat selkeitä tarpeita, joiden ajattelemme tekevän elämästämme parempilaatuista ja joka elämästämme selkeästi puuttuu. Tämä heijastaa ajatusta ihmisestä ensisijaisesti sosiaalisena olentona, jolle elämän merkityksellisyys rakentuu jaetuista arvoista ja päämääristä, jotka yhdessä vapaudellisesti muodostetaan ja toteutetaan.
Maailmankauppa Aamutähden viisitoista vuotta sitten julkaisemassa Arkipäivän solidaarisuuteen -pamfletissa Jyri Jaakkola kuvailee yhteisöllisyyttä seuraavasti:
”Parhaimmillaan yhteisöllisyys luo turvallisuutta, joka vapauttaa ja 'voimauttaa' ihmiset toimimaan omana itsenään, vapaasti. Ihmiset uskaltavat rehellisesti kertoa, miten he asiat kokevat, mitä he toivovat, mikä heidän mielestään on ongelmallista ja millaisia muutoksia he kaipaavat. Hyvässä yhteisössä ihmiset tuntevat toisensa ja välittävät toisistaan. Yhteisöllisyyden kokeminen on tärkeää oman hyvinvointimme ja sekä sosiaalisen että henkisen elämämme kannalta. Se heijastuu myös kaikkeen muuhun toimintaamme, olipa tämä sitten kulttuurista, taloudellista tai poliittista. Jos emme osaa välittää ihmisistä lähellämme, kuinka kykenisimme kehittämään kykyä välittää muusta maailmasta?”
Yhteisöllisyys ja siihen liittyvä toisistamme huolehtiminen sekä yhteiset päätökset ovat kuitenkin myös pelottavia, sillä ne vaativat paljon luottamusta. Luottamuksen rakentumisen avaintekijänä pidän toveruuden käsitettä. Jos jokin meitä viimevuosina on inspiroinut, niin Rojava ja sieltä kumpuava toveruus, joka innoittaa elämään niin kuin elämämme haluaisimme elää. Ymmärrän toveruuden jonain sellaisena keskinäisen olemisemme muotona ja tapana, mikä vahvistaa meitä, lisää keskinäistä luottamustamme ja itseluottamustamme ja takaa sen, että emme seiso yksin, vaikka jalkamme meitä hyvin kantaisivatkin - ja etenkin silloin, jos eivät. Toveruus tuntuu ikäänkuin sellaiselta takeelta, joka mahdollistaa keskittymisen kamppailemaan kohti yhteisiä päämääriämme ja avaa väylän puhua toisillemme rehellisesti ja avoimesti, myös toisiamme rakkaudella kritisoiden, jotta voisimme kasvaa entistä vahvemmiksi. Toveruus on parhaimmillaan jotain sellaista, jonka varassa voi olla sekä vahva että heikko samanaikaisesti - meidän ei tarvitse piilottaa heikkouttamme, jos voimme luottaa siihen että toverimme suhtautuvat meihin rakkaudella ja kritiikissäänkin haluavat vahvistaa meitä.
"Riippumatta sisäisistä kamppailuista, jotka ovat määrittäneet ja osittain edelleen määrittävät liikkeen historiaa, ovat aito toveruus, epäitsekkyys ja myötätunto olleet aina pohjana liikkeen militanttien keskinäisille suhteille ja heidän suhteilleen ympäröiviin ihmisiin.Lukuisat taistelijat, tukijat, siviilit ja jopa eronneet jäsenet ja vihamiehet tuovat tämän esiin kertomuksissaan. Käytännöllisesti katsoen kaikki tämän liikkeen riveissä ISISiä sekä Syyrian ja Turkin valtioita vastaan taistelleet kansainväliset vapaaehtoiset ovat mitä erilaisimmista alkuperäisistä motivaatioistaan riippumatta nimenneet mainitut ominaisuudet tärkeimmäksi syyksi sille, että he edelleen jatkavat liikkeen kanssa ja ovat valmiita antamaan henkensä kamppailulle. Tunne rehellisestä ja myötätuntoisesta toveruudesta ihmisten kanssa, jotka on tavannut ehkä vain muutamia minuutteja aiemmin, ei rajoitu ainoastaan rintamille (missä se kyllä on koettavissa kaikista vahvimmin) vaan on nähtävissä kaikilla vallankumouksellisen liikkeen osa-alueilla. Tunne on selvästi vahvempi kuin se yhteys, jonka ihmiset luonnostaan kehittävät käytyään yhdessä läpi raskaita aikoja, ja vahvempi kuin perhe- ja seurustelusuhteissa. Tämä toveruus, tai hevaltî, on syvällinen ja tietoinen pyrkimys tehdä vallankumouksellisesta etiikasta käytäntöä ja rakentaa uusi maailma ja vapaa elämä tässä ja nyt. Se syntyy jaetusta filosofisesta viitekehyksestä, keskinäisestä luottamuksesta, käytännöllisestä konfliktin ratkaisun metodologiasta sekä jatkuvasta henkilökohtaisen kehityksen tavoittelusta ja arvioinnista.Hevaltî ei ole luonut mitään utooppista harmoniaa tai poistanut kaikkia hierarkioita tovereiden väliltä. Autoritäärisyys, dogmaattisuus ja yksityisomistukseen liittyvät mentaaliset rakenteet ovat aitoja ongelmia vallankumouksellisessa toiminnassa, mutta hevaltî on ollut vuosikymmenten yli yksi johtavista periaatteista ja omalta osaltaan kitkenyt yllä mainittuja taantumuksellisia taipumuksia ja mahdollistanut vallankumouksellisen käytännön jatkuvuuden tähän päivään asti."
Yksi keskeinen tapa tavoitella toveruutta, on sitoa etiikka ja estetiikka tiukasti toisiinsa, siinä mielessä kuin ne kurdiliikkeessä ymmärretään. Etiikka-estetiikasta on oikeastaan tullut yksi lempikäsitepareistani viime aikoina, sillä se tuo arvomme ja sen minkä määrittelemme hyväksi elämäksi, konkretiaan. Estetiikka on kauneutta elää etiikan mukaisesti, elämistä niin kuin ajattelee, kaikilla olemisensa tavoilla, jokaisella eleellä ja kaikessa mitä tekee. Se puhuttelee tuodessaan päämäärämme osaksi jokapäiväistä elämäämme. Se on vaikea ja haastava elämän ohjenuora, mutta ehkä juuri siksi niin kiehtova.
Naapurusto-organisoitumisesta ja katastrofi- ja pandemia-kommunismista
Hoivan käänne on tällä hetkellä aistittavasti paljon liikettämme vahvempanakin ilmiönä, ja se antaa meille toivoa, sillä ihmisten välinen toiminta kuvastaa enemmän sellaista maailmaa, jotka vastaavat liikkeemme päämääriä keskinäisestä avunannosta ja hierarkiattomasta yhteiskunnasta, jossa ihmiset verkostoituvat keskenään alhaalta ylöspäin, toisiaan kunnioittaen. Kaikkien viimeisen kuukauden aikana syntyneiden apuverkostojen ja myötätunnon eleiden siivittämänä on selvää, että suurin osa ihmisistä reagoi vallitsevaan tilanteeseen nimenomaisesti yhteen tulemalla. Katastrofikommunismin käsitteen mukaisesti voidaan siis todeta ihmisten toimivan valtion ja kapitalismin otteen hellittäessä (tai kun nämä eivät kykene vastaamaan ihmisten tarpeisiin) solidaarisemmin, yhteisöllisemmin ja vastuullisemmin toisiaan kohtaan kuin niissä olosuhteissa, joita olemme tottuneet pitämään normaaleina.
En oikeastaan epäile hetkeäkään, etteikö valtio vilpittömästi pyrkisi pelastamaan ihmishenkiä vallitsevassa tilanteessa. Olen kuitenkin myös varsin vakuuttunut, että sen enempää kuin koskaan aikaisempinakaan talouskriiseinä - joka myös pandemian hillitsemisen toimia on seurannut - valtio ei aio jättää kapitalismia pulaan, vaikka tällä hetkellä sen toimintaa kovasti haittaakin. Lisäksi erinäiset esimerkit hengityssuojain- ja hengityskonekauppakatastrofeista puolestaan kertovat siitä, että hobbesilainen maailmankuva kukkii ja voi hyvin juuri siellä, minkä väitetään suojelevan meitä "kaikkien sodalta kaikkia vastaan", nimittäin valtioiden ja yritysten välisissä suhteissa. Ja edelleen, kuten "Aasian mallilla" lockdownista techdowniin -tekstissä ennakoidaan, markkinoiden avaamiseksi etsitään tällä erää mitä kiivaimmin teknologisia ratkaisuja, mikä käytännössä tarkoittaa ihmisten liikkumisen ja keskinäisten suhteiden valvomista yhdistettynä terveysdataan. Näin valtiot voisivat antaa markkinoiden palata enemmän entisiin uomiinsa. Variaatio näissä techdownin visioissa tosin on vielä laajaa, mutta vaikuttaisi siltä että Google ja Apple saattavat lisätä tämän kohdan suoriltaan puhelimiemme käyttöjärjestelmien ominaisuudeksi.
Vaikka ihmisillä on nyt "tilaa" toimia ja osoittaa tukea toisilleen, on syytä huomioida, että naapurusto-organisoituminen ja vapaaehtoisuuteen perustuva auttaminen eivät ole mitään automaattisia reittejä autoritääristen tai kapitalismin rakenteiden purkautumiseen. Valtiot ovat jo pitkään ottaneet haltuun tämän kaltaisia kehityskulkuja. Esimerkiksi Briteissä vapaaehtoisuuteen kannustaminen on ollut hallinnan mekanismi (esimerkiksi Nikolas Rose on kirjoittanut tästä), jolla huolenpidollisia valtion lakisääteisiä tehtäviä on voitu purkaa ihmisten alkaessa vapaaehtoisesti hoitamaan näitä. Vapaaehtoistoiminnasta - siinä missä vaikkapa omatarveviljelystä Suomessa sotien jälkeisinä vuosina - on luotu kansalaishyve, jonka voimin valtio voi jatkaa toimintaansa ja suunnata taloudellisia resurssejaan muualle kuin ihmisistä huolehtimiseen. Nyt esimerkiksi psykoterapeutit ovat järjestäytyneet vapaaehtoisesti tarjoamaan psykologista tukea kovan paineen alla työskenteleville sairaanhoitajille. Tämä on ihailtavaa ja osoittaa juuri sen inhimillisyyden mihin ihmisissä uskomme ja mihin ihmisinä pystymme. Toisaalta se kuvastaa sitä, kuinka vähän hoivatyötä vallitsevassa järjestelmässä arvostetaan, ja kuinka paljon sen varaan lasketaan, että ihmiset hoitavat uusintavan työn joka tapauksessa, maksettiin siitä palkkaa tai ei. Sama näkyy sairaanhoitajien, kuten monien muidenkin uusintavan työn alojen, palkkatasossa.
Vaikuttaakin siltä, että niin kutsutut arkikommunistiset käytännöt, jotka ihmisten välillä vallitsevat, asettuvat (väliaikaisen?) destituution ("valtaa purkava valta", "vallitsevat valtarakenteet ohittava valta") käsitteen tavoin valtion vallankäytön rinnalle, mutta eivät mitenkään automaattisesti haasta niitä - jolleivät sitten kykene osoittamaan toimivuuttaan sellaisella volyymilla, että emme voi tai halua elää enää ilman niitä. Mutta jos vapaaehtoistoiminta ja naapuriapuverkostot eivät itsessään sisällä kriittisyyttä valtiota ja kapitalismia kohtaan, ei niiden voima ole autoritäärisiä tai kilpailullisia suhteita automaattisesti purkava, vaan pahimmillaan niitä pystyssä pitävä - vaikka samalla tulee näkyyväksi, että asiat on mahdollista hoitaa toisin ja yhdessä organisoituen. Jos ne puolestaan tekevät elämästämme parempaa ja vastaavat tarpeitamme ja arvojamme - eikä näitä rakenteita revitä kenenkään selkänahasta - en näe mitään syytä sille, miksi ihmiset eivät haluaisi jatkaa niissä toimimista kriisin mentyä ohi.
Edelleen, jos ajatellaan uusintavan työn osuutta yhteiskunnassa, niin varmaa on että sairaaloita ja hoivapalveluita - tai vaikkapa psykoterapeuttien tarjoamaa tukea sairaanhoitajille - voidaan kyllä pyörittää kommunistisin periaattein (eivät ihmisten taidot tältä saralta minnekään häviä, vaikka keskusvaltaisuus lakkaisikin näitä ohjaamasta). Mutta jotta tällainen olisi mahdollista, täytyy uusintavan työn kytkeytyä myös joihinkin elämän materiaalisiin perusteisiin, niinkuin materiaalisen perustan tuottaminen nojaa uusintavan työn olemassa olemiseen. Kuten vuonna 2008 alkaneen talouskriisin kamppailuista kreikkalainen Vaggelis Nanos, AK-antiautoritäärisen liikkeen ja Nosotros-sosiaalikeskuksen aktiivi totesi: "Tarvitsemme lisää liikkeitä. Jos meillä olisi iso ympäristöliike ja sen lisäksi naapurustoliike, nämä voisivat yhdessä päättää, mitä ja minkä verran energiaa käytetään. Jos meillä olisi voimakas maanviljelijäliike, voisimme muodostaa maatilojen horisontaalisia verkostoja tuottamaan ja jakamaan elintarvikkeita kaupunkien kanssa." [Väärinajattelija #6, 2012]
Esimerkkejä tällaisesta on kyllä olemassa omassakin ajassamme, Rojavan vallankumouksessa: "Kyläläiset perustivat kommuuneja, jotka ottivat haltuun aiemmin valtio-omisteisen infrastruktuurin, komiteat alkoivat rakentaa uusia koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmiä, ja luotiin täysin vapaaehtoiseen ja palkattomaan työhön perustuva kehittynyt siviilihallinto."
Ulos sosiaalisesta esteellisyydestä
Yksi asia, mihin on syytä kiinnittää myös huomiota, on se että ihmiset kovin usein kaipaavat paluuta takaisin aikaan ennen katastrofia, siihen elämään, jonka he jo tuntevat - oli se hyvää tai ei. Toisin sanoen, on tarpeen tarkastella sitä, miksi katastrofi- tai pandemiakommunismi mahdollisesti ei kanna katastrofien jälkeen. Tässä, niinkuin aika monessa muussakin asiassa, meidän on tutkailtava omaa liikettämme, sen vahvuuksia ja heikkouksia ja niitä ulottuvuuksia, joita toivomme voivamme heijastaa naapurusto- ja keskinäisen avun verkostoihin - jotka järjestäytymisen muotoina vastaavat enemmän yhteisöllisyyden tarvettamme kuin eristäytyminen yksin tai ydinperheinä. Yhteisöllisyyden ja hoivan ulottuvuuksiensa avulla naapurustoverkostot, kommuunit ja yhteisöt nimittäin ovat mahdollisuuksia vastata tai vähintäänkin ennaltaehkäistä tunnettuja vallitsevien olosuhteiden kääntöpuolia: mielenterveys- ja päihdeongelmia, lastensuojelun ja lähisuhdeväkivallan kärjistymistä, mutta ylipäätään ne tuovat päätäntävallan elämästämme omiin käsiimme ja tutustuttavat meidät omaan elämäämme siitä vieraantumisen sijan. Siksi ratkaisujemme, joilla pyrimme vallitsevasta tilanteesta ja sen jälkeisestä ajasta selviytymään, tulisi vastata niihin vapauden, solidaarisuuden, terveyden ja turvallisuuden tarpeisiin, joita meillä ihmisinä on.
Kaiken sanotun pohjalta ajattelen, että siteiden, joita rakennamme välillemme, on vastattava tarpeisiimme paremmin kuin valtio tai markkinat tähän pystyvät. Pystymme luomaan välillemme toveruuden, epäitsekkyyden ja myötätunnon sellaisina voimina, jotka meitä vahvistavat ja mahdollistavat kulkemisemme kohti asettamiamme päämääriä. Tähän piiriin sisältyvät kaikki ihmiset, jotka sinne haluavat tulla. Aivan kuten pandemiakommunismi tekstissä sanotaan: "tehtävä onkin kehittää sellainen keskinäisen avun organisaatio, joka pystyy murtamaan eristäytymisen ja tuomaan ihmiset yhteyteen keskenään, koska siitä on enemmän hyötyä karanteeneista, viruksesta tai lomautuksista ja työttömyydestä kärsiville ihmisille ja epidemian tainnuttamiselle kuin eristyksessä istumisesta." Ja koska tarvitsemme tällaista järjestäytymistä elämäämme ylipäätään. Meillä on tässä vielä runsaasti opittavaa liikkeemme sisällä - kamppailemmehan jatkuvasti epidemiasta riippumattakin sen kanssa, miten kykenisimme muodostamaan niin voimakkaan sosiaalisen ja ideologisen yhteenkuuluvuuden, että emme haluaisi elää sitä ilman ja että meillä kaikilla olisi omassa "systeemissämme" mahdollisimman hyvä olla. Meidän täytyy siis vahvistua ja kasvaa liikkeenä - ja keksiä tuo organisaatio myös niihin rakenteisiin, joissa jo toimimme, koska kuten sanottu, asetelma ei ole keskinäisissä suhteissammekaan mitenkään ongelmaton.
Itsekriittisyyden nimissä todettakoon, että usein poliittisessa toiminnassamme ja ryhmissämme toisinnamme kapitalismin ja individualismin sekä myös protestanttisen etiikan ihmiskuvaa – ja nämä antavat hyvin kapeasti tilaa vain joillekin puolille itsessämme. Tullessamme ryhmiemme kokouksiin, joudumme usein piilottamaan osan omista puolistamme; tunteemme, epävarmuutemme, pahoinvointimme. Lisäksi kokoontumisemme järjestetään usein tiloissa, joihin päästäkseen on ylitettävä esteitä, jotka nekin rajaavat osallistumisen mahdollisuuksia. Kokouksissa toistuvasti joku saattaa jyrätä meidät – jollemme tee sitä itse jollekin toiselle. Usein pitää olla valmis puolustautumaan niiltä ihmisiltä, joita pidämme tovereinamme.
Meidän ei tarvitse olla kaikessa samanmielisiä. Mutta meidän on huomioitava se, miten toisiamme kohtelemme ja miten kommunikoimme keskenämme. Jotta voimme rikkoa suorituskeskeisen individualismin kehän, täytyy meidän voida tulla yhteen ei vain suorittavina tai tehokkaina, vaan myös tunteinemme ja heikkouksinemme. Tämä ei tarkoita sitä, että ahdistus tai jokin muu meitä lamaannuttava tai pahoinvoimaan saava tunne olisi tavoiteltava olotila, jonka pitäisi päästä valloilleen tapaamisissamme, vaan että tällaisten tunteiden olemassaolo varsin yleisenä anarkisti- ja antiautoritääripiireissä (niinkuin yhteiskunnassa yleisestikin) tunnustettaisiin, niitä osattaisiin käsitellä, niiden vaikutus toimintamme mahdollisuuksiin ymmärrettäisiin ja ne sallittaisiin samalla kun niistä tietysti haluttaisiin eroon – ei siksi, että oltaisiin tehokkaampia, vaan jotta voisimme paremmin.
Ainakin männävuosina ryhmillemme tyypillisestä omiin ryhmiin poteroitumisesta ja muiden ryhmien tai yksilöiden toiminnan vähättelevästä kritisoinnista puolestaan voisi ajatella, että se on sisäistämämme individualismin vääristämä yritys muodostaa toveruutta ja yhteenkuuluvuutta erottamalla "me" muista myös liikkeen sisällä jonkinlaista oikeaoppisuutta vaalien. Että emme osaa riittävästi irrottautua vallitsevan järjestelmän logiikasta pyrkiessämme ilmaisemaan ja rakentamaan sitä, mihin kuulumme, keitä olemme, miten haluamme elää. Tällaisessa fragmentoivassa identifioitumisessa on ollut kyse esimerkiksi erimielisyydestä taktiikoiden kohdalla, alakulttuurisuudesta, valta-asemien pönkittämisestä tai muusta vastaavasta. Puritanismin ja oikeassa olemisen kalske on haitannut keskinäistä verkostoitumistamme - tosin tämä tilanne on onneksi vuosien mittaan helpottanut. Syytä on kuitenkin huomioida myös, että osa identiteetin ympärille rakentuvasta politiikasta puolestaan on positiivisella tavalla vahvistavaa ja yhteenkuuluvuutta lisäävää - vaikkapa queer- ja feminististen ryhmien kohdalla, jolloin kyse on sortorakenteiden vaikutuksista itseemme ja toisiimme esimerkiksi queereinä, naisina, homoina tai rodullistettuina.
Mutta edelleen, koska tyypillisesti liikkeenäkin olemme aina olleet marginaalissa puolustuskannalla kaikkea kohtaan, joka jatkuvasti kyseenalaistaa meidät ja määrittelee meitä ja ideologiaamme ulkoapäin, on tämä positio omiaan lisäämään sitä, että takerrumme puhtauteen ja alamme vahtia itseämme ja muita, että vastaisimme mahdollisimman paljon kuvaa anarkisti- tai antiautoritääri-identiteetistä – sen sijaan että kykenisimme kommunikaatioon ja avarakatseisuuteen ja muistaisimme, että lopulta puolustamme mahdollisuutta elää arvojemme mukaista elämää. Oletettavaa on, että aktivisti-, anarkisti- tai antiautoritääri-identiteetti jo itsessään mahdollistaa ainakin löyhän tai hieman vajaan kuulumisen yhteisöön, jolloin se jollain tapaa koittaa paikata sitä aukkoa elämässämme, josta yhteisöllisyys, ideologinen varmuus ja toveruus uupuvat. Kokiessamme että emme kuulu emmekä sovi siihen muottiin, johon kapitalismi ja valtio ja muut vallitsevat ideologiat ja rakenteet meitä normaalistavat, on tämä meille henkilökohtaisesti, yksilöinä tärkeää eikä sitä ole syytä vähätellä. Ulossulkevuuden elementtiä se ei kuitenkaan tarvitse parikseen eikä se myöskään sinällään vielä riitä vastaamaan niihin yhteiskunnallisiin tavoitteisiin, joita syvemmin tavoittelemme - saati liikkeemme vahvistumiseen. Yksi keskeinen kysymys ehkä onkin siis, miten saavuttaa tilanne, jossa toveruus ylittää puhtauden tavoittelun ja muiden seikkojen luomat klikit ja ryhmät.
Pandemia näyttää opettavan meille, kuinka tärkeää on pitää huolta toisistamme, ylittää tietyt sosiaalisen esteellisyyden ongelmat joita keskinäisissä suhteissamme kohtaamme ja keksiä politiikka varsin erilaisena kuin sitä tähän asti pääsääntöisesti ottaen olemme harjoittaneet. Nähdäkseni tässä tilanteessa protestoiminen tai vääryyksien osoittaminen maailmasta eivät millään tapaa riitä. Ne voivat olla analyysin ja toiminnan lähtökohtia, mutta jotta todella voisimme muuttaa elämäämme tai edes reagoida vallitsevaan tilanteeseen, emme voi viedä kehojamme kaduille ja osoittaa mieltä, tai ainakaan se ei ratkaise ongelmiamme. Vähän sattumalta saatamme myös havahtua siihen, että aika monet ihmiset eivät voi tehdä sitä nk. normaalioloissakaan: miksi poliittisessa toiminnassamme on vähän perheellisiä, vähän vanhempaa ikäpolvea, vähän erilaisia esteellisyyden muotoja kohtaavia? (Ks. esim. sick woman theory) Uskon, että haluamme kasvattaa liikettämme koskemaan muitakin kuin suhteellisen nuoria ja terveitä, ja siksi mielestäni meidän tulee ottaa hoivan käänne hyvin vakavasti ja samalla kaikella lempeydellä. Ennen kaikkea, mielestäni meidän on syytä nimetä niitä tarpeita joita meillä on: millaista elämää haluamme elää? Mitä meidän tulee tehdä, jotta voimme saavuttaa päämäärämme? Mikä sen tiellä on? Nimetessämme omat tarpeemme olemme jo paljon konkreettisemmalla pohjalla sen kanssa, mitä laajemmassakin mittakaavassa tavoittelemme ja mitä haluaisimme heijastaa myös ympärillemme.
Teksti jatkuu artikkelissa: Hoivan käänne ja yhteisöllisyyden eri tasot - osa II
