Aika on koittanut

Koko maailma puhuu meistä, kurdinaisista. Siitä on tullut tuttu ilmiö, törmätä uutisiin naistaistelijoista lehdissä ja uutiskanavilla. Televisio, uutiskanavat ja sosiaalinen media ovat pullollaan ylistäviä sanoja. Toimittajat ottavat kuvia naisten päättäväisistä, toiveikkaista ja säteilevistä katseista. Heille meidän syvään juurtunut traditiomme on jotain, minkä he vasta äskettäin ovat oppineet tuntemaan. He tuntuvat vaikuttuvan kaikesta. Naisten nauru, luonnollisuus, pitkät letitetyt hiukset ja heidän nuorten elämiensä yksityiskohdat tuntuvat kuin ojennetuilta käsiltä keskellä epätoivoisia vesiä. On jopa niitä, jotka ovat niin vaikuttuneita naisten kantamista vaatteista, että he haluavat luoda siitä uuden muotisuuntauksen! He ovat ihmeissään näistä naisista, jotka taistelevat miehiä vastaan, miehiä, jotka haluavat maalata Lähi-idän värit mustaksi, ja he ihmettelevät, mistä he saavat voimansa, kuinka he voivat nauraa niin vilpittömästi. Ja minä ihmettelen heitä. Ihmettelen miksi he huomasivat meidät niin myöhään, kuinka he eivät olleet kuulleet meistä aikaisemmin. Mietin kuinka he kuulivat niin myöhään kaikki ne rohkeiden naisten äänet, jotka ovat laajentaneet rohkeuden, uskon, kärsivällisyyden, toivon ja kauneuden rajoja. En kuitenkaan tahdo valittaa liikaa. Kenties meidän aikakautemme eivät vain sovi yhteen. Minulla on vain muutama sana sanottavana niille, jotka ovat huomanneet meidät vasta nyt.

Nyt puolet meistä ovat kadoksissa. Jos ympäristölläsi ei ole historiaa eikä tulevaisuutta, sitä tuntee itsensä kuin ääneksi, kuin äkilliseksi nousuksi, joka sitten katoaa universumin mustiin aukkoihin. Tämän päivän kiihtymyksen ja kauneuden voivat mitata vain ne, jotka ovat kantaneet sitä tähän päivään asti, ja heillä on kyky kantaa sitä eteenpäin tulevaisuuteen. Vuonna 1996 itsensä räjäyttäneen Zîlanin (Zeynep Kinaci) huudossa asuu Besê, joka heittäytyi kielekkeeltä Dersîmin kansannousussa 1930, sanoen ”Ette ikinä vangitse minua elävänä!”, samoin Berîtan, joka kieltäytyi luovuttamasta ruumistaan tai asettaan viholliselle ja hyppäsi vuoren kielekkeeltä vuonna 1992. Se on syy siihen, miksi YPJ:ssä taistellut Arîn Mirkan sai vuoristotuulen puhaltamaan läpi aavikkokylän, kun hän räjäytti itsensä ennemmin kuin antautui Isisille ja antoi siten tovereilleen mahdollisuuden vetäytyä Kobanessa vuoden 2014 lokakuussa. Niiden jezidinaisten sydämissä, jotka tarttuvat aseisiin taistellakseen miehiä vastaan, jotka kantavat mustaa lippua, on sama koti-ikävä kuin Binevs Agalilla, joka liittyi sisseihin Saksassa 1980-luvulla ja joka ylitti maanosia palatakseen kotimaahansa. Ayse Efendin, Kobanen kansankokouksen varakomentajan, sanoissa ”Tulen kuolemaan kotimaassani” asustaa Zarifen kapinoiva henki, joka kuoli Dersimin kansannousussa. Lapsensa kanssa poseeraavan ja samalla käsissään kivääriä pitelevän YPJ-taistelijan hymyssä on myös Meryem Colakin toivo, psykologin, joka päätti taistella vuorilla ja joka jakoi kanssamme jatkuvan kaipuunsa tyttärensä luo, jonka hän oli jättänyt taakseen. Deniz Firat, Firat Newsin journalisti, joka kuoli viime elokuussa Isisin murhaamana Makhmurissa, oppi etsimään totuutta Gurbetelli Ersözilta, journalistilta ja sissiltä, joka kuoli yhteenotoissa vuonna 1997. Sema Yüse (Serhildan), joka sytytti itsensä tuleen turkkilaisessa vankilassa vuonna 1992, kuiskasi salaisuutensa Leyla Wali Husseinille (Viyan Soran), joka teki polttoitsemurhan 2006 herättääkseen huomiota Abdullah Öcalanin tilanteesta. Ne, jotka tänään ihmettelevät, miksi ”Tyttö punaisessa huivissa” – turkkilainen tyttö, joka todistettuaan valtion toimia Gezi-puiston protesteissa – päätti suunnata vuorille, tietäisivät vastauksen, jos olisivat tunteneet Ekin Geren Dogruakin (Amara), turkkilaisen vallankumouksellisen ja PKK:n taistelijan, jonka hautakivi sanoo ”tyttö mereltä joka rakastui vuoriin” sekä Hüsne Akgülin (Mizgin), turkkilaisen PKK:n taistelijan, joka kuoli vuonna 1995. Ne, jotka ovat yllättyneitä yhdysvaltalaisten ja kanadalaisten liittymisestä YPG:hen, ovat niitä, jotka eivät tunteneet Andrea Wolfia, saksalaista internationalistia ja PKK:n jäsentä, joka murhattiin vuonna 1998, jonka luut heitettiin joukkohautaan ja jonka muistotilaisuutta valtio ei sallinut.

Meidän kalenterimme ei kulkenut muun maailman rinnalla. Näiden naisten katseet olivat keskittyneet kaukaisuuteen, heidän askelensa olivat ripeät. Tuodakseen tulevaisuuden lähemmäs he olivat niin rauhattomia, etteivät halunneet jättää yhtäkään siltaa taaksensa. Nämä syyt pitivät meidät eristyksissä muusta maailmasta. Tämän vuoksi maailma ei tuntenut vuoriston naisia, kymmeniä, sitten satoja ja myöhemmin tuhansia, kaikki samana ajanjaksona. Nyt on aika yhdistää kalenterimme, asettaa kellot uuteen aikaan. On aika kertoa näiden naisten tarina, joka heittelehtii unen ja todellisuuden välillä, heidän ilon hetkensä jotka kuulostavat kuin saduilta, joissa menetys on ollut kuin ankara opettaja, retkellämme totuuden löytämiseksi. Nyt on täydellinen aika luovuttaa teille se, minkä minä olen onnistunut kantamaan menneisyydestä. Kannan menneisyytemme nykyhetkeen liittyäksemme osaksi maailman kalenteria. Olkoon minun menneisyyteni sinun nykyhetkesi.

Herään kylmään kevätaamuun Ciravissa 1997. Heitän nailonin päältäni, se on kostea hallaisen yön jäljiltä, ja näen kasvot edessäni, erilaiset kuin kovettuneen soturin. Aivan kuin aurinko olisi hellästi paistanut hänen kasvoilleen. Aivan kuin hänen kätensä, hymynsä kertoisivat eleganssista ja kunniakkuudesta. Olen iloinen, että taistelija joka on uudempi kuin minä on saapunut, että minusta on tullut hieman vanhempi. Myöhemmin sain selville, että edessäni oli viisivuotinen taistelija, tiesin vain hänen koodinimensä ”Zinarîn”… Ilman valkoisia juovia hänen hiuksissaan tai sitä kuinka suru joskus kantoi hänen hymynsä pois ei olisi ikinä arvannut, että hän oli ollut sissi viiden vuoden ajan. Olen täysin tietämätön tuskasta jonka hän on kokenut, uhrauksista joita hän teki totuuden löytämiseksi. Olen seota, haluan tietää mitä hän kirjoittaa muistikirjaansa, kun hän istahtaa varjoon puun alle. Tunteista, joita hän tunsi lyhyen elämänsä aikana, aikana jonka jaoin hänen kanssaan, sain myöhemmin lukea hänen päiväkirjastaan hänen muututtua marttyyriksi.

Elän syksyä 1997. Päivä, jona syksyn väsyneet jalat raahavaat meitä kohti talvea. Päivä, jona suru ei valloita Haftaninia vaan meidän sydämemme. Kuulen Zinarînin muuttuneen marttyyriksi kuukausia sen tapahduttua. Olen edelleen haavoittuvainen surulle ja menetykselle. Tarpoessani ympäriinsä raivo sisälläni Meryem Colak lukee kasvoiltani, kuinka sieluni kiehuu kivusta. Olen lakannut puhumasta kenellekään Zinarînin kuoleman jälkeen, ja hän kysyy minulta ”Oletko vihainen meille?” ja saman tien hän vastaa itselleen ”Älä ole vihainen meille, ole vihainen viholliselle”. Siitä päivästä lähtien immuniteettini menestykselle kasvoi huomattavasti. Kuukausia myöhemmin saan kuulla, että Meryem Colak, suunnatessaan kohti Metinaa joukko naisia rinnallaan, on kuollut tankkien väijytettyä heidät. Kuulen todistajilta, että hän käytti viimeiset energiansa puhumiseen, mutta ei lähettääkseen terveiset tyttärelleen, vaan luovuttaakseen tovereilleen aseensa, luotinsa ja koodinsa.

On vuosi 1999. Olen Zagrosin vuoristossa, joka ei sallinut Aleksanterin armeijoiden murtautua läpi, mutta missä sissit avasivat väylän. Olemme puolivälissä matkaa, joka kestäisi kuukauden. Kanssani on 22-vuotias Sorxwîn (Özgür Kaya). Meidän Sorxwîn, joka sallii vuoriston olosuhteiden käskeä ruumistaan, mutta joka ei salli lapsensa sydämen antautua sodan laeille. Komentaja, toveri, nainen ja lapsi. Jokainen hänen identiteettinsä lisää jotain uutta hänen kauneuteensa. Parasta tässä kuukauden kestävässä, ankarassa matkassa on hänen kannustuksensa saada meidät jatkamaan marssimista. Tietysti se oli lapsi nimeltä Sorxwîn, joka keksi leikkejä antaakseen meille lisävoimia. Ja kuin villi lapsi hän nauraa sanoen: ”Tämä ei ole mitään. Minä voin kantaa BKC:tä neljällä sadalla panoksella selässäni, joten voin kyllä kiivetä tämän kukkulan neljässä tunnissa ilman taukoa.”

Nämä naiset eivät kyenneet saavuttamaan meidän aikaamme, sillä he ryntäsivät kohti tulta kuin tulikärpäset. Mutta he ovat jatkaneet elämistä jo kolmen sukupolven ajan. Kolme sukupolvea kasvaa heidän tarinoidensa kanssa, kuunnellen tulisia lauluja, jotka on omistettu heille. He poimivat maasta menneiden sukupolvien taakseen jättämät kiväärit ja suuntaavat kohti Shengalia, Kobanea, Botania, Serhatia. He lähtevät tuodakseen valoa maailmaan, jonka miehet mustan lipun kanssa haluavat pimentää. Ja heidän nimensä ovat Zinarîn, Berîtan, Zîlan, Meryem, Sorxwîn, Arjîn, Amara, Viyan, Sara...

Zîlan Diyar

Kirjoitus on julkaistu alun perin Yeni Özgür Politika -julkaisussa turkiksi.

English: http://kurdishquestion.com/index.php/woman/the-whole-world-is-talking-about-us-kurdish-women.html

Español: http://www.lahaine.org/mundo.php/el-mundo-entero-habla-de