Siirry sisältöön

Ext2

Wikipediasta

Ext2 (engl. Second Extended Filesystem, lyh. ext2 tai ext2fs) on Linux-käyttöjärjestelmälle kehitetty tiedostojärjestelmä, joka julkaistiin vuonna 1993[1] korvaamaan aiempi ext-tiedostojärjestelmä ja Minix-tiedostojärjestelmä.[2] Se toimi pitkään Linuxin oletustiedostojärjestelmänä, kunnes sen korvasivat uudemmat versiot, kuten journalointia tukeva ext3[3] sekä edelleen kehitetty ext4.

Ext2 tallentaa tiedot kiinteän kokoisiin datablokkeihin ja hallinnoi niitä inode-rakenteiden avulla.[4] Koska ext2:sta puuttuu journalointiominaisuus, se on alttiimpi tiedostojärjestelmän virheille järjestelmän kaatuessa. Tämän vuoksi sen käyttö on nykyisin rajoittunutta ja keskittyy lähinnä erityistarkoituksiin.[3]

Edeltäjästään extfs-tiedostojärjestelmästä (joka korvasi alkuperäisen Minix-tiedostojärjestelmän) poiketen ext2 suunniteltiin alusta alkaen laajennettavaksi.[1] Tämä mahdollisti myöhempien versioiden, kuten ext3:n käytön yhteensopivasti ext2-tilassa. Tiedostojärjestelmä sisältää metatietoa käytettävissä olevista ominaisuuksista sekä niiden yhteensopivuudesta eri versioiden välillä.

Ext-tiedostojärjestelmään verrattuna ext2 tarjosi paremman suorituskyvyn, tuki tiedostojen aikaleimoja ja mahdollisti suurten, jopa 4 teratavun kokoisten tiedostojen käsittelyn.[5]

Tiedostojärjestelmän alussa on superblokki, joka sisältää tiedot järjestelmän ominaisuuksista ja muiden rakenteiden sijainnista. Superblokin jälkeen seuraavat varaustaulukot ja inode-taulukot, joita seuraavat varsinaiset datablokit. Datablokkien jälkeen on yleensä superblokin varakopio ja seuraava joukko varaustaulukkoja ja inodeja. Suurilla kiintolevyillä kaikkia varakopioita ei välttämättä säilytetä tilansäästön vuoksi.[1][6]

Varmuuskopiointi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mikäli tiedostojärjestelmä vaurioituu, sen perustiedot ovat vielä luettavissa superblokkien varakopioissa ja siten tiedostojärjestelmän eri osat ovat löydettävissä. Kopiot ovat yleensä samoissa paikoissa ja tunnistettavissa myös maagisista numeroista.

inode-blokin rikkoontuessa sen osoittamat tiedostot eivät ole enää automaattisesti korjattavissa, mutta koska saman tiedoston datablokit pyritään pitämään yhdessä, tiedosto saattaa löytyä ehjänä yhdessä tai muutamassa osassa, kunhan nämä osat ovat tunnistettavissa (tekstitiedoston osalta helppoa käsin, joidenkin rakenteellisten tiedostojen osalta mahdollista automaattisesti). inoden rikkoontumisesta on oireena merkilliset tiedosto-oikeudet.

Hakemiston rikkoontuessa tiedoston nimeä ei löydy. Tiedostojärjestelmän korjausohjelma fsck siirtää löytyneen rikkoontuneen tiedoston lost+found-kansioon ja nimeää sen siellä inode-numeron mukaan.[7]

Vahingossa poistetun tiedoston palauttaminen onnistuu automaattisesti niin kauan, kun sen inodea ja datablokkeja ei ole otettu uusiokäyttöön. Inodeen merkitään usein tiedoston poistamisen aika (dtime),[8] mutta muuten inode voi jäädä ennalleen (ext3:ssa inoden sisältö tyhjennetään yleensä kokonaan).

  1. a b c Wolfgang Mauerer: Professional Linux Kernel Architecture. John Wiley & Sons, 11.3.2010. ISBN 9781118079911 Teoksen verkkoversio Viitattu 8.3.2019. (englanniksi)
  2. Design and Implementation of the Second Extended Filesystem e2fsprogs.sourceforge.net. Viitattu 8.3.2019.
  3. a b What is ext3? -- introduction by The Linux Information Project (LINFO) www.linfo.org. Viitattu 8.3.2019.
  4. Pabitra Pal Choudhury: Operating Systems: Principles And Design. PHI Learning Pvt. Ltd., 30.7.2011. ISBN 9788120338111 Teoksen verkkoversio Viitattu 8.3.2019. (englanniksi)
  5. What is ext2 -- definition by The Linux Information Project (LINFO) www.linfo.org. Viitattu 8.3.2019.
  6. The EXT2 Superblock www.science.unitn.it. Viitattu 8.3.2019.
  7. Chris Hoffman: What Is the lost+found Folder on Linux and macOS? How-To Geek. Viitattu 8.3.2019. (englanniksi)
  8. Wolfgang Mauerer: Professional Linux Kernel Architecture. John Wiley & Sons, 11.3.2010. ISBN 9781118079911 Teoksen verkkoversio Viitattu 8.3.2019. (englanniksi)